Eurooppalainen siili
Siili eli eurooppalainen siili (Erinaceus europaeus) on siilien (Erinaceidae) heimoon kuuluva piikikäs nisäkäslaji. Se on yöeläin, jota esiintyy Länsi-Euroopassa sekä Pohjois-Euroopan lauhkeimmissa osissa. Suomessa laji elää aina Perämeren pohjukassa asti, satunnaisesti pohjoisempanakin. Sitä tavataan niittyjen reuna-alueilla ja kulttuuriympäristöissä, joissa on sopivasti suojaisia pesäpaikkoja.
Täysikasvuinen siili on noin 20–30 senttimetriä pitkä ja painaa 0,4–1,2 kilogrammaa. Se elää keskimäärin kolmen tai neljän vuoden ikäiseksi. Suurimmassa osassa Eurooppaa siili viettää talven horroksessa, joka Suomessa kestää kuudesta seitsemään kuukautta. Sukukypsyyden siili saavuttaa syntymisensä jälkeisenä talvena, ja sen kiima-aika alkaa heti horroksen jälkeen. Poikueeseen kuuluu 2–10 poikasta. Siili on kaikkiruokainen ja syö etenkin hyönteisiä ja pieniä selkärankaisia. Sillä ei juurikaan ole luonnollisia vihollisia, sillä siili puolustautuu menemällä kerälle, jolloin siitä muodostuu käytännössä piikikäs pallo. Mäyrän tiedetään pystyvän aukaisemaan kerällä olevan siilin.
Siili on elinvoimainen laji, mutta sen on raportoitu harvinaistuneen ympäri Eurooppaa. Harvinaistumisen syytä ei tiedetä, mutta sen uskotaan liittyvän sopivien elinympäristöjen vähenemiseen. Ihmisen mukana siili on levinnyt Uuteen-Seelantiin, jossa sitä pidetään haitallisena vieraslajina. Siilin nahkaa on Euroopassa käytetty aikoinaan villan karstaamiseen, mutta esimerkiksi ravintoeläimenä se on harvinainen. Euroopassa siiliä ei saa pitää lemmikkieläimenä, mutta pihasiileistä on tullut monille miltei lemmikin tapaisia eläimiä.
Yö
YöllinenKa
Kaikkiruokaiset eläimetKaikkiruokaisuus tarkoittaa sitä, että jokin eläin syö niin kasvi- kuin eläinravintoakin. Kaikkiruokaisuutta harrastavaa eläintä kutsutaan o...
Ma
MaanpäällinenVa
Vanhat eläimetFo
FossoraalinenNo
NomadiVi
ViviparousPo
PolygynadriaYk
Yksinäiset eläimetTa
TalvihorrosTalvihorros eli hibernaatio tarkoittaa säänneltyä alilämpöisyyttä, jonka avulla eläimet voivat säästää energiaa talven ylitse. Talvihorr...
E
alkaaSiili on noin 20–30 senttimetriä pitkä, ja sen häntä on 1,5–4 senttimetriä. Siili painaa 0,4–1,2 kilogrammaa, joskus jopa 1,9 kilogrammaa. Paino vaihtelee kuitenkin huomattavasti vuodenajan mukaan. Talvihorroksesta herännyt siili voi painaa alle 300 grammaa, mutta se lihoo nopeasti alkukesästä. Urokset ovat keskimäärin isompia kuin naaraat, mutta siilin koko riippuu muistakin seikoista. Uros ja naaras ovat melko samannäköisiä, ja ne voidaan erottaa toisistaan vain läheltä tarkastelemalla. Naaraan sukuelimet ovat lähempänä peräaukkoa kuin uroksen.
Siilin kasvot, vatsa ja alakyljet ovat tuuhean karvan peittämät. Jalkojen karva on ohuempaa. Rinta on ruskea ja jalat mustat. Kasvoissa on naamio, joka on muodostunut tummemmasta ja vaaleamman ruskeasta karvoituksesta. Silmien ympärillä karvat ovat jo lähes mustia. Siilillä on suippo, pitkähkö, kärsämäinen ja liikkuva ylähuuli, jonka kärjessä ovat sierainaukot. Siilin silmät ovat pyöreät ja mustanruskeat. Korvalehdet ovat näkyvät. Siilin jalat ovat pitkähköt, mutta niitä ei yleensä huomaa siilin liikkumistavan ja tuuheiden vatsakarvojen vuoksi. Kävellessään siili pitää jalkojaan koukussa mutta suoristaa ne juostessaan ja kasvaa näin korkeutta kymmenisen senttimetriä. Jaloissa on vahvat kynnet ja anturat, jotka soveltuvat kaivamiseen.
Siilin selkäpuolta peittää selän karvoista erikoistuneet piikit, joita siilillä on noin 3 000–6 000. Ontot piikit ovat pituudeltaan 2–3 senttimetriä. Ne ovat mustia tai ruskeita, mutta niiden kärki ja tyvi ovat valkoiset. Piikit ovat kiinnittyneet ihoon sipulimaisen juuren avulla, ja kunkin piikin alla on oma lihaksensa. Piikin kennomainen rakenne on joustava, ja ne suojaavatkin esimerkiksi kierivää siiliä pienemmiltä kolhuilta. Piikit uusiutuvat, ja yksittäinen piikki putoaa noin vuoden ikäisenä.
Siilillä on 36 hammasta, ja sen hampaisto on erikoistumaton. Alaleuan etuhampaat osoittavat eteenpäin. Ylähampaat ovat terävät ja harvassa. Muut hampaat ovat pieniä ja teräviä, ja viimeiset välihampaat ja poskihampaat leveitä ja nystyisiä. Poikasilla on maitohampaat, jotka alkavat korvautua pysyvillä hampailla kolmen tai neljän kuukauden iässä. Siilillä on muutaman sentin pituiset viikset.
Siilin koko ja väritys vaihtelee hieman eri maissa. Britanniassa siilit ovat yleensä pienempiä ja hieman tummempia kuin Suomessa. Keski-Euroopan siilit ovat puolestaan hieman suurempia. Espanjan siilit ovat taas vaaleampia.
Leukistisia eli vaaleita siilejä esiintyy ajoittain, joskin harvoin. Leukistisilla siileillä epäillään olevan kaksi harvinaista resessiivistä geeniä, jotka aiheuttavat siilille mustat silmät ja kermanväriset piikit. Leukistiset siilit eivät kuitenkaan ole suoranaisesti albiinoja. Varsinaisia albiinosiilejäkin esiintyy, joskin harvoin.
Vaaleat siilit ovat normaalisti erittäin harvinaisia, mutta Alderneyn saarella niitä on eri arvioiden mukaan 25 prosenttia tai jopa 60 prosenttia saaren siilistä. Alderneyn siilit ovat todennäköisesti 1960-luvulla lemmikkeinä tuotujen eläinten jälkeläisiä. Koska saaren siilit ovat vain muutamien yksilöiden jälkeläisiä, ne ovat varsin sisäsiittoisia ja perinnöllinen muuntelu on vähäistä.
Siiliä tavataan luontaisesti Euroopan lounais-, länsi- ja pohjoisosissa sekä Venäjällä Suomen ja Baltian itäpuolisella alueella. Lajia on istutettu Azoreille ja Uuteen-Seelantiin. Suomessa siili on levinnyt pohjoista kohti ihmisen avustuksella.
Siiliä tavataan erityisesti niittyjen reuna-alueilla ja pensasaidoissa. Siili ei pidä kosteista alueista, eikä sitä yleensä tavata tiheissä metsissä. Se elää koko levinneisyysalueellaan merenpinnan tasosta jopa 2 400 metrin korkeuteen. Keski-Euroopassa siiliä tavataan yleensä alavilta mailta, mutta Etelä-Euroopassa sitä esiintyy myös vuoristoissa. Siili on ihmisen pöytävieras, ja se on varsin yleinen puutarhoissa, hautausmailla, puistoissa ja maatalousekosysteemissä sekä monilla muilla alueilla, joilta löytyy sopivia paikkoja horrostaa.
Siili elää keskimäärin kolmen tai neljän vuoden ikäiseksi. Suurin osa siileistä kuolee kuitenkin jo ensimmäisen elinvuotensa aikana, useimmat niistä talvihorroksen aikana. Yli nelivuotiaaksi elää 10 prosenttia siileistä, ja jopa seitsemän vuoden ikä on mahdollinen suotuisissa oloissa. Vankeudessa siili voi elää joskus harvoin yli kymmenvuotiaaksi, ja Saksassa on siili väitetysti saatu elämään jopa 16-vuotiaaksi.
Nuoren siilin iän voi päätellä sen koosta. Vanhemman siilin iän voi määrittää luotettavasti vain laboratoriossa laskemalla sen alaleukaluun kasvuvyöhykkeet. Horroksen aikana luuston kasvu hidastuu ja jättää luustoon vastaavia jälkiä kuin puiden vuosirenkaat.
Hajuaisti on siilin tärkein aisti, ja sillä on useita tehtäviä: se auttaa ravinnon etsimisessä, varoittaa vihollisesta, auttaa orientoitumaan elinympäristöönsä sekä liittyy seksuaaliseen käyttäytymiseen. Siili nostaa ilmaa haistellessaan päätänsä. Siili voi haistaa ravinnon kolmen sentin syvyydestä ja maan pinnalla metrin päästä. Hajun avulla siili tunnistaa myös lajitoverinsa ja niiden sukupuolen. Siilillä on hajujen tunnistamista varten myös vomeronasaalielin, joka on erikoistunut kemiallisten ärsykkeiden, kuten feromonien erittelyyn. Se ohjaa sosiaalista ja seksuaalista käyttäytymistä.
Siili käyttää ravinnonhankintaan hajuaistin lisäksi kuuloaistia, jonka avulla se pystyy havaitsemaan muun muassa selkärangattomia eläimiä. Kuuloaisti on hyvä erityisesti korkeataajuisten äänien havaitsemiseen. Monet korkeat äänet saavat siilin vetäytymään kerälle.
Siilin näköaisti on melko heikko. Siilin arvellaan olevan myös melkein värisokea, sillä sen verkkokalvolla on lähes pelkästään sauvasoluja. Tappisolujen osuus on noin 3,75 prosenttia. Yöeläimelle värien erotuskyky ei ole kovinkaan merkittävä ominaisuus, mutta päivänvalossa siilikin pystyy erottamaan joitakin värejä, kuten mustan valkeasta, harmaan eri sävyjä sekä sinisen ja keltaisen toisistaan. Heikkoa näköä on paikkaamassa pitkät viiksikarvat, jotka tunnistavat liikkeen ilmavirrasta.
Siilit ovat kotipaikkauskollisia yöeläimiä. Poikaset jäävät usein pysyvästi melko lähelle kotipesäänsä. Siileillä on laajat elinpiirit, mutta niillä ei ole reviirejä, joita ne puolustaisivat tai merkkaisivat. Siilit sietävät toisiaan, mutta erityisesti naaraat välttelevät toisiaan kiima-ajan jälkeen. Tämän vuoksi naaraiden elinpiirien ydinalueilla ei ole päällekkäisyyttä. Urossiilit tappelevat joskus keskenään, etenkin alueilla, joilla elintilaa on niukasti. Tapellessaan siilit puskevat toisiaan ja yrittävät purra toisiaan jaloista. Heikompi osapuoli luovuttaa yleensä nopeasti.
Yksittäisen siilin elinpiirin sisällä on useita pienempiä ydinalueita. Yhdellä ydinalueella siili viihtyy muutamasta päivästä viikkoihin. Elinpiirien koko vaihtelee huomattavasti. Parittelukautena touko-kesäkuussa koiraiden elinpiiri on keskimäärin 72 hehtaaria ja naaraiden 21 hehtaaria. Koiraiden elinpiiri on suurempi, jotta se kattaisi useamman naaraan elinpiirin ja näin parantaisi yksilön lisääntymismahdollisuuksia. Parittelun jälkeen kesä-elokuussa koiraiden elinpiiri pienenee keskimäärin 48 hehtaariin, mutta naaraiden elinpiiri pysyy lähes muuttumattomana. Naaraiden ydinalueet kuitenkin pienenevät imetyksen aikaan. Koiraiden elinpiirit ovat pienimmillään elo-syyskuussa, kun ne valmistautuvat talvihorrokseen, silloin ne ovat keskimäärin vain 17 hehtaaria. Naaraiden elinpiirit kasvavat poikasten itsenäistyessä, ja ne ovat elo-syyskuussa suurimmillaan keskimäärin 29 hehtaaria. Naaraat käyttävät paljon energiaa poikasten tuottamiseen ja hoitamiseen, mikä voi selittää niiden koiraita suurempia elinpiirejä elo-syyskuussa, kun ne keräävät rasvavarastoja talvea varten.
Aktiivisena aikana huhti-lokakuussa koiraat käyttävät keskimäärin 24 pesää ja naaraat 17 pesää. Joitakin pesiä ne käyttävät useamman kerran, mutta koiraat vaihtavat pesää useammin. Pohjoisessa siileillä on talvi-, kesä-, poikas- ja syyspesiä.
Siili nukkuu päivät yleensä kesäpesässään, ruohikossa tai pensaan alla. Kesäpesiä siilillä on samanaikaisesti käytössä yleensä useita. Siili lähtee liikkeelle iltahämärän aikaan. Öisin siilit liikkuvat kokoonsa nähden melko paljon, vaikka silloinkin ne saattavat lepäillä välillä paikoillaan. Vilkkaimmillaan siilit ovat pari tuntia ennen keskiyötä. Illan ja alkuyön ne käyttävät yleensä ruoanetsintään ja aamuyön ympäristön tutkimiseen ja pesän rakentamiseen.
Siilit ovat enimmäkseen hiljaa. Kohdatessaan vastakkaisen sukupuolen edustajan siili, etenkin naaras, saattaa alkaa tuhahdella. Siili tuhisee ja niiskuttelee myös haistellessaan ravintoa. Tuhahteluita voi esiintyiä myös kosiskelussa ja varoitusäänissä. Peloissaan siili saattaa ulvahtaa kovalla äänellä. Joskus siilit yskähtelevät, sihisevät tai tirskuttavat kuin linnut. Pienet poikaset piipittävät pesässään, ja isompina kimittävät, kun pelkäävät joutuvansa emostaan eroon. Pelästyneen siilin sydämen syke saattaa olla kuuluvaa.
Siili vaipuu talveksi talvihorrokseen, jossa sen aineenvaihdunta hidastuu. Sen syke esimerkiksi laskee 200–280 lyönnistä 2–12 lyöntiin minuutissa. Ruumiinlämpö laskee jopa 35 celsiusastetta aina 2–4 asteeseen, ja sen energian- ja hapenkulutus vähenee sadasosaan. Virtsatakseen ja poistaakseen kehossaan syntyneen typen siili herää ja lämmittää kehonsa normaaliin lämpötilaan 7–10 päivän välein. Siili herää myös, kun sen lämpö laskee alle neljän plusasteen, jotta se ei paleltuisi hengiltä. Horroksesta herääminen kestää noin 2–5 tuntia ja kuluttaa runsaasti energiaa.
Talvihorroksen pituus riippuu ilmastosta, yksilön ominaisuuksista ja sukupuolesta. Horrosaika on pidempi pohjoisessa kuin etelän lämpimimmillä alueilla, jossa osa yksilöistä saattaa olla aktiivisia ympäri vuoden. Suomessa siilit vaipuvat talvihorrokseen usein lokakuussa. Suomessa, Etelä-Ruotsissa ja Tanskassa siili on talvihorroksessa yleensä noin seitsemän kuukautta vuodessa. Englannissa siili talvehtii 4–5 kuukauden ajan. Lyhyinä talvina siili voi Suomessa selvitä vain kuuden kuukauden horroksella. Vankeudessa siili ei välttämättä vaivu lainkaan talvihorrokseen. Etelä-Euroopassa siilit voivat mennä myös kesähorrokseen kuuman keskikesän aikaan.
Kesällä hankittu rasvakerros toimii talvilevon aikana polttoaineena ja eristävänä kerroksena. Talvihorroksen aikana siili on toimintakyvytön eikä pysty reagoimaan häiriötiloihin, kuten veden valumiseen pesään. Horroksen aikana siili menettää puolet ruumiinpainostaan. Ensimmäisistä kertaa horrostavista siileistä kuolee Suomessa tavallisena talvena yli puolet. Huonoina vuosina myös aikuisista siileistä voi Suomessa kuolla puolet. Myös Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa aikuisistakin siileistä kuolee talven aikana kolmasosa.
Siilit kuolevat talvella, jos niiden keräämä rasvakerros ei ole riittävän paksu tai niiden pesät vaurioituvat tai kastuvat. Myös leudot talvet harventavat siilikantoja, sillä jos talven aikana tulee leutoa ja lumet sulavat, siilit saattavat herätä talvihorroksesta liian aikaisin. Silloin uudet pakkaset yleensä koituvat siilien kohtaloksi, koska siilit kuluttavat herätessään paljon energiaa eivätkä välttämättä ehdi suojautua uudestaan talven varalle. Vähälumisuus on myös haitallista: läpi talven kestävät paksut lumikerrokset pesien ympärillä pitävät pesän lämpötilan sopivana ja parantavat siilin selviytymismahdollisuuksia.
Siili voi rakentaa talvipesänsä monenlaiseen paikkaan: risu- ja lehtikasaan, puu- tai lautapinoon, maankoloon, puunjuuren alle, tiheiden pensaiden alle, kaatuneen puunrungon alle, vajan tai lattian alle, tai mihin tahansa melko suojattuun paikkaan. Pesäänsä siili kantaa suullaan kuivia lehtiä ja heinää, joskus myös risuja tai sammalta. Oksat pitävät pesän tukevana. Siilin rakentama talvipesä on läpimitaltaan vajaa puoli metriä, pallomainen tai soikea, ja hiukan litteä. Siilin talvipesässä asuu yleensä yksi siili kerrallaan. Siili voi joskus vaihtaa pesää talven aikana, eikä se käytä vanhaa pesäänsä enää seuraavina talvina. Siili voi talvehtia myös ihmisen tekemässä talvipesässä.
Siili on kaikkiruokainen ja sille voi maistua melkein kaikki sopivankokoinen ruoka hyönteisistä pieniin selkärankaisiin. Ruokavalio vaihtelee paikan, saaliiden saatavuuden ja vuodenajan mukaan, mutta siilien luontaista ravintoa ovat kovakuoriaiset, lehväluteet, tuhatjalkaiset, muurahaiset, pihtihäntäiset ja hämähäkit. Siilit syövät kuitenkin myös toukkia, etanoita, lieroja, sammakoita, sisiliskoja sekä hiirien, myyrien ja maassa pesivien lintujen poikasia. Nuoret siilit ovat ennakkoluulottomampia kuin vanhemmat yksilöt, ja ne syövätkin useammin myös selkärankaisia ja raatoja. Vanhat yksilöt puolestaan keskittyvät kovakuoriaisiin, etanoihin ja lieroihin.
Siilille kelpaavat elävien eläinten lisäksi raadot, kasviravinto, kuten tammenterhot ja marjat, sekä sienet. Kasvien syöminen ei välttämättä ole tarkoituksellista, vaan kasviravintoa siilit syövät lähinnä pakon edessä; ravinnon puutteessa jopa viidesosa ruokavaliosta voi koostua kasviperäisestä aineksesta.
Aikuinen siili syö noin 70 grammaa hyönteisiä vuorokaudessa, mutta imettävällä naaraalla määrä voi olla jopa kaksinkertainen. Siili ei pysty kerralla syömään tuollaista määrää, joten sen on yön aikana syötävä useammin kuin kerran. Mahalaukku on kuitenkin kokoon nähden suuri, ja ruoansulatus on nopeaa.
Siili saavuttaa sukukypsyyden syntymänsä jälkeisenä keväänä, mutta vankeudessa koko talven hereillä olleiden siilien on havaittu tulevan sukukypsäksi jo puolen vuoden iässä.
Siilien kiima-aika alkaa heti niiden herättyä talvihorroksesta, huhtikuun lopulla tai toukokuun alkupuolella. Sen alkamisajankohta vaihtelee alueittain lämpötilaerojen mukaan. Urokset lähtevät herättyään etsimään naaraita. Ne eivät ehdi juurikaan etsiä ravintoa kiima-aikana, joten urosten paino laskee edelleen horroksessa menetetyn painon lisäksi. Urokset kosiskelevat naaraita pitkässä, jopa useita tunteja kestävässä kosiskeluseremoniassa. Koiras pyörii naaraan ympärillä ja pyrkii lähestymään sitä, vaikka naaras torjuu lähentelyn ja kääntyy pois. Eläimet myös nuuskivat toisiaan, ja naaras ääntelee tuhisten. Eläimet ovat välillä poski poskea vasten, kunnes hetken päästä ne taas tuhisevat ja pyörivät. Naaras ei antaudu helposti ja tönii urosta otsapiikeillään ja voi yrittää jopa purra.
Parittelussa naaras laskee piikkinsä alas. Ne kääntyvät tällöin taakse ja muodostavat liukkaan pinnan. Uros joutuu ottamaan naaraan niskapiikeistä tiukan puruotteen päästäkseen naaraan päälle. Parittelu kestää noin kymmenen minuuttia, ja urokset ja naaraat voivat paritella yhden yön aikana useita kertoja.
Raskauden loppuvaiheessa naaras alkaa rakentaa synnytyspesää, joka saattaa sijaita juurakoiden alla, kivien koloissa tai lehti- ja risukasoissa. Pesäpaikan tulee olla mahdollisimman kuiva, ja emo voi tehdä useampia poikaspesiä varmuuden vuoksi.
Kantoaika on viidestä kuuteen viikkoa, ja yhdessä poikueessa on 2–10 poikasta. Keskimäärin poikueessa on reilut viisi jälkeläistä. Synnytys kestää muutamista minuuteista useisiin tunteihin, ja poikaset voivat syntyä sekä pää että takapuoli edellä. Emo nuolee synnytyksen jälkeen poikaset puhtaaksi ja puree napanuorat poikki.
Poikaset syntyvät karvattomina, sokeina ja kuuroina, ovat 6–10 senttimetriä pitkiä ja painavat 8–25 grammaa. Piikit ovat syntyessä piilossa vaaleanpunaisen ihon alla, mutta muutaman tunnin päästä syntymästä ensimmäisen valkoiset piikit saattavat läpäistä jo ihon. Muutaman päivän päästä siilipoikaselle alkaa tulla ensimmäisiä tummempia, valkokärkisiä piikkejä, ja noin kuuden viikon päästä poikasella on aikuisen yksilön väritys. Naaraalla on viisi nisäparia, ja maitorauhaset kehittyvät raskauden loppuvaiheessa. Emo imettää poikasia 4–6 viikkoa proteiini- ja rasvapitoisella maidolla. Poikaset elävät ensimmäiset kolme viikkoaan suojaisessa paikassa sijaitsevassa pesässä. Ne seuraavat emoaan vielä pesästä lähdön jälkeen ja imevät sen maitoa vielä kolmen viikon ajan. Noin kuuden viikon päästä syntymästään poikaset aloittavat itsenäisen elämän. Vieroitetut poikaset ovat keskimäärin 16–18 senttimetrin pituisia ja 120–350 gramman painoisia.
Siilillä on varsin vähän luonnollisia vihollisia, mutta ainakin ketun, mäyrän ja isojen petolintujen tiedetään saalistavan siilejä ravinnokseen. Nuorta siiliä voivat silti uhkata useammat eläimet. Esimerkiksi varis, harakka ja lokit voivat nokkia pienen siilin kuoliaaksi, sillä lintujen nokat ovat vielä pienen siilin piikkejä pidemmät. Nuoria siilejä voivat syödä myös näätä, kärppä ja rotat.
Ketut eivät todennäköisesti uhkaa hyväkuntoisia aikuisia siiliä, sillä niillä ei ole varsinaisesti tekniikkaa siilin kerän aukaisemiseen, vaikka kettuihin on liitetty erilaisia myyttejä siitä, kuinka ne voivat esimerkiksi virtsata siilin päälle ja pakottaa näin siili aukaisemaan itsensä. Mäyrä sen sijaan pystyy aukaisemaan pitkillä kynsillään ja voimaikkailla etukäpälillään kerällä olevan siilin. Siilien onkin todettu välttävän alueita, joissa on suuri mäyräkanta. Mäyräpopulaation kasvun on jopa epäilty olevan taustalla siilien vähenemiseen, sillä mäyrät sekä syövät siilejä että kilpailevat samasta ravinnosta. Brittiläiset luonnonsuojelujärjestöt ovat kuitenkin painottaneet, että mäyrä ja siili pystyvät elämään samoilla elinalueilla, jos niillä on tarpeeksi suotuisia ympäristöjä. Siilikanta on kuitenkin vähentynyt selvästi myös alueilla, joilla mäyriä ei ole.
