Merileguaani (Amblyrhynchus cristatus) on Galápagossaarilla elävä endeeminen liskolaji. Se elää muiden liskojen tapaan maalla, mutta on sopeutunut ainoana liskona hankkimaan ravintonsa merestä. Merileguaani muodostaa leguaanien heimossa oman sukunsa. Ravinnokseen merileguaanit syövät pääsääntöisesti laskuveden seurauksena rannalle jäänyttä levää, ja vain kookkaimmat yksilöt saattavat sukeltaa vedestä ruokaa. Merileguaania uhkaavat ympäristökatastrofit ja saarille tuodut pedot.
Pä
PäiväeläimetPäiväeläin tarkoittaa eläintä, joka nukkuu yöllä ja valvoo päivällä. Yöeläimet ovat puolestaan aktiivisia öisin ja hämäräeläimet h...
Ka
KasvinsyöjäKasvinsyöjä eli herbivori on eläin, jonka ravinto koostuu yksinomaan tai pääasiassa kasveista. Lihansyöjiin ja sekaravintoa käyttäviin elä...
Al
AlgivorePu
PuolivesieläimetOv
OvipaarinenOvipaarinen tarkoittaa eläintä, joka lisääntyy munimalla. Useimmat selkärangattomat, kalat ja matelijat, kaikki linnut ja sammakkoeläimet sek...
Es
Esiyksilölliset eläimetRe
ReviiriReviiri tai territorio on eläimen elinpiirin osa, jota eläin puolustaa saman lajin yksilöiltä. Pesintäreviirejä puolustetaan vain saman sukup...
Lu
LuonnonvarainenPo
PolygynyEr
Erittäin sosiaalinenSi
SiirtomaaYhdyskunta tarkoittaa biologiassa läheisesti yhdessä elävien saman lajin edustajien muodostamaa ryhmää. Ryhmän jäsenten välisellä yhteisty...
Ei
Ei siirtolainenM
alkaaMerileguaani on isoimpia leguaaneja, mutta selvästi pienempi kuin esimerkiksi iguaani. Täysikasvuinen koiras on keskimäärin 1,3 metrin pituinen ja 1,5 kilon painoinen. Koiraat voivat kuitenkin kasvaa jopa 175 sentin pituisiksi ja painaa yli 12 kiloa. Naaraiden keskipaino on puoli kiloa ja pituus 60 senttiä. Naaras on selvästi koirasta pienempi ja hoikempi, eikä sen heltta ole yhtä suuri.
Merileguaanit ovat väriltään tavallisesti harmaita tai mustia. Naaras on aina tummahko, mutta koiras saa soidinmenojen yhteydessä punaisia ja pullonvihreitä läiskiä. Nuoret merileguaanit ovat aikuisia tummempia, mutta toisaalta kirjavampia. Niiden tummassa päässä ja kyljissä on vaaleanharmaita täpliä. Aikuiset taas voivat olla täysin mustia tai tummat täplät muodostavat pitkittäisiä rivejä niiden tasaisen harmaaseen selkään. Harmaita täpliä on myös jaloissa, ja vatsapuoli on kellanruskea. Eri populaatioiden värityksessä on havaittu eroja.
Hännän pituus on 135-senttisellä yksilöllä noin 80 senttiä. Häntä on sivuilta litteä, ja sitä peittävät suomut, joissa on keskiharjanne. Korkeiden suomujen muodostama harjanne ulottuu niskasta hännän kärkeen. Häntä toimii peräsimenä leguaanin uidessa. Pää on lyhyt mutta leveä ja etuosasta kapeneva.
Otsassa ja päälaella on isoja, kartiomaisia sarveissuomuja, jotka ovat usein teräväkärkisiä. Sierainaukkoja reunustavat pienet suomut. Huulten ympärillä suomut ovat suuria ja neliömäisiä, ja niitä on alahuulessa ylähuulta enemmän. Pään alaosan suomut ovat pieniä ja kuperia. Soikeahkot korva-aukot näkyvät selvästi matalana ulkonemana silmien takana.
Merileguaanin ruumis on varsin tukevarakenteinen. Lyhyet ja lihaksikkaat jalat päättyvät viiteen pitkään, kynnelliseen varpaaseen. Kolmas ja neljäs varvas ovat muita pidempiä. Terävät, kolmikärkiset hampaat soveltuvat hyvin levän raaputtamiseen kivistä. Yläleuan molemmissa puoliskoissa on 22–25 ja alaleuassa 20–24 hammasta. Hampaat kiinnittyvät leukaluun keskiharjan kuoppiin.
Merileguaania tavataan luonnonvaraisena vain Ecuadoriin kuuluvilla Galápagossaarilla Etelä-Amerikassa. Siellä se on levinnyt lähes kaikille saarille vajaan 5 000 km²:n alueelle, mutta lajin varsinainen asuinalue on suuruudeltaan noin kymmenesosa tästä.
Merileguaanit elävät pääasiassa rantakivikoissa ja laavakallioilla. Ne tarvitsevat myös hietikoita munimista varten ja levää kasvavia rantavesiä. Niitä voi myös tavata mangrovemetsistä ja rantakosteikoilta. Saaret sijaitsevat päiväntasaajalla, ja ilmasto on lämmin, mutta meri on kylmä ja ravinteikas. Eteläiseltä jäämereltä tuleva kylmä Humboldtinvirta yhdessä runsaan auringonvalon kanssa luo olosuhteet, jotka saavat levät kasvamaan nopeasti.. Meriveden lämpötilassa on kuitenkin alueittaista vaihtelua. Idässä sijaitsevan Genovesan saaren lähivedet saavat paljon lämmintä vettä, joka ei suosi merileviä. Alueen merileguaanit ovatkin siksi pienimpiä. Suurimpien asuttamalla Isabelan länsirannikolla vedet ovat kylmiä ja tuottoisiaselvennä.
Merileguaani on päiväeläin ja viettää suurimman osan ajastaan rannan tuntumassa lämmitellen auringossa. Yöksi merileguaanit hakeutuvat kallionkoloihin suuriksi rypäiksi. Ne ovatkin varsin sosiaalisia ja voivat elää satojen yksilöiden ryhmissä. Merileguaanit joutuvat siksi jakamaan samat kallionkolot usein monen lajitoverin kanssa. Ne myös hyötyvät lajitovereistaan painautumalla toisiaan vasten iltapäivällä sään alkaessa viiletä ja vähentävät näin lämmön haihtumista.
Merileguaaniryhmä ei keräänny sattumanvaraisesti, vaan yöpyvillä liskoilla on tietty järjestys. Jokaisen eläimen pää osoittaa kohti ryhmän keskustaa ja häntä siitä ulospäin. Aikuiset koiraat pysyttelevät yöpyvän ryhmän uloimmaisina, naaraat ja nuoret ovat ryhmän keski- ja yläosassa. Eri osissa yöpyvien ruumiinlämmöt poikkeavat paljon toisistaan. Silti leguaaniryhmän uloimmatkin yksilöt säästävät huomattavasti enemmän lämpöä kuin yksin yöpyvät yksilöt. Yhteen kerääntyminen auttaa myös ruuansulatusta, ja kasviravinnon sulaminen nopeutuu. Lämmön säästäminen suojaa myös pedoilta, joille kankea merileguaani on helppo saalis.
Yöpymisryhmät alkavat hajota 3–4 tuntia auringonnousun jälkeen. Lämmön säästöstä huolimatta merileguaanit joutuvat yön jälkeen lämmittelemään useita tunteja saadakseen ruumiintoimintonsa täyteen vireystilaan. Ne menevät mielipaikalleen aurinkoa paistattelemaan. Tummasta nahasta on hyötyä aurinkoisella säällä, sillä tummat värit imevät lämpöä tehokkaasti. Viileällä säällä merileguaani säästää energiaa liikkumalla tavallista verkkaisemmin, jolloin se on myös altis saalistajien hyökkäyksille ja toisaalta käytökseltään tavallista aggressiivisempi. Merileguaanit yrittävät pitää ruumiinlämpönsä 35–37 celsiusasteessa. Vuorovesi säätelee merileguaanien rytmiä voimakkaasti. Ne viettävät nousuveden rantakallioilla vesirajassa, ja laskuveden aikaan suurimmat merileguaanit lähtevät mereen syömään levää. Pienemmät jäävät ranta-alueelle ja lähtevät uimaan vain harvoin, koska niiden ruumiinlämpötila laskisi liian nopeasti. Ne ruokailevat kuitenkin myös tyrskyvyöhykkeellä. Niiden vahvat raajat ja kynnet pitävät ne kiinni laavakallioissa, eivätkä aallot pyyhkäise niitä mukaansa. Merileguaanit ovat hyviä uimareita ja etenevät vedessä nopeasti lihaksikkaan häntänsä avulla. Heti sukelluksen alettua niiden pulssi putoaa 80–90 lyönnistä noin 40:een minuutissa ja samalla uloimmat verisuonet supistuvat voimakkaasti. Tällöin elimistön sisäosat saavat enemmän lämpöä ja lämmönhukka ympäröivään meriveteen pienentyy. Merileguaanien ruumiinlämpö voi pudota sukelluksen aikana 10 celsiusasteeseen. Sukellukset kestävät yleensä 15–20 minuuttia, mutta eläin voi olla veden alla tunninkin, ellei kylmä vesi kangista sitä. Eläimet voivat sukeltaa jopa 25 metrin syvyyteen, mutta pysyvät tavallisesti 2–5 metrin syvyydessä.
Merileguaaneilla on selkärankaisille epätavallinen kyky säädellä ruumiinkokoaan. Ne kutistuvat El Niño -vuosina, jolloin meriveden lämpeneminen vähentää merilevien määrää. Niiden tiedetään kutistuneen jopa seitsemän senttiä ja menettäneen 20 prosenttia normaalipainostaan. Pienemmästä koosta on hyötyä, koska energiaa kuluu vähemmän. Suuret yksilöt kutistuvat suhteessa eniten ja naaraat enemmän kuin koiraat. Ravintotilanteen parantuessa leguaanit kasvavat takaisin normaalikokoonsa.
Merileguaanien pääasiallista ravintoa ovat merilevät, joita on tarjolla rannalla ja veden alla. Naaraat ja nuoret usein vain odottavat, että ravinnoksi sopivaa levää ajautuu rantaan. Ne elävätkin pääasiassa rannan lähellä kasvavalla ja vuoroveden rantaan jättämällä levällä. Suuret koiraat sen sijaan uskaltautuvat joskus ruokaa etsiessään melko kauaskin kotisaareltaan. Merileguaanit ovat mieltyneet erityisesti Ulva-suvun viherlevään, jonka isoja, vaaleanvihreitä ja hieman punertavia lehtiä ne repivät hampaillaan. Mahasta on myös löydetty äyriäisten osia, mutta ne ovat mahdollisesti tulleet levien mukana. Joskus merileguaanit tonkivat myös tunkioilla erilaisia ihmisten jättämiä jätteitä.
Merileguaanien suolisto on sopeutunut kasviravinnon sulattamiseen, koska paksusuolen etuosassa on pitkittäispoimuja, jotka lisäävät suolen imeytymispintaa. Merestä saamansa ylimääräisen suolan merileguaani poistaa virtsan mukana ja erittämällä runsassuolaista nestettä kuonossa olevista rauhasista.
Merileguaanikoiraat ovat lisääntymisaikaan hyvin reviiritietoisia ja puolustavat reviiriään muilta koirailta. Tällöin ne viettävät aikansa paljolti yksikseen, mutta kerääntyvät kuitenkin usein yöksi yhteen ryhmään. Välejään selvittelevät koiraat nousevat korkeille kiville näkyvään paikkaan, josta ne esittelevät kylkikuvioitaan ja heiluttelevat selkäharjaansa. Ne myös röyhistävät rintaansa, pullistavat kurkkuaan, pitävät päätään alhaalla, ojentavat raajansa mahdollisimman suoriksi näyttääkseen suuremmilta ja lipovat pitkällä kielellään. Uhitteluun kuuluu myös pään rytmillinen heiluttelu puolelta toiselle. Tätä toistetaan kolmeen eri otteeseen ennen varsinaista yhteenottoa, jolloin tärkeimpänä aseena käytetään häntää. Tätä jatkuu noin kolme kuukautta joulu-helmikuussa. Soidinaikaan myös koiraiden väritys kirkastuu. Naaraat saavat alkuun liikkua reviiriltä toiselle, mutta koiras kokoaa pian itselleen haaremin, jossa parittelu tapahtuu ilman muiden koiraiden häirintää. Koiraan kosinta on yksinkertainen. Se kävelee naaraan taakse ja tarttuu sitä niskasta ja jaloista. Kun koiras on saanut hedelmöitettyä yhden tai useamman naaraan, sen into alkaa hiipua ja se palaa normaaliin elämään.
Naaraan munamäärä riippuu sen ravintona käyttämien levien määrästä. Muninta on vilkkainta silloin, kun vuoroveden vaihtelu on pienimmillään ja levää on runsaasti saatavilla. Munat voivat painaa jopa neljänneksen naaraan koko painosta. Noin kuuden viikon päästä parittelusta naaraat jättävät yhdyskunnan ja lähtevät etsimään munimispaikkaa, jolloin voi syntyä kilpailua pesäpaikoista. Sopiva paikka löytyy yleensä parissa päivässä, ja kaivamiseen voi kulua puoli päivää. Munat lasketaan hiekkaan tai vulkaaniseen tuhkaan kaivettuun kammioon sisämaahan vähintään 300 metrin päähän rannasta. Leguaanien kaivamat kammiot ovat noin 60 senttiä syviä. Ne käyttävät kaivamisessa kaikkia raajojaan. Toisinaan jotkin naaraat jäävät käytävään loukkuun ja kuolevat, kun tunnelin katto romahtaa tai toinen naaras tukkii sen. Merileguaani munii kerralla 1–6 munaa. Ne peitetään huolellisesti. Munat kehittyvät parhaiten 30 °C:n lämmössä. Ne painavat noin 80–120 grammaa ja ovat 8–10 senttiä pitkiä ja 4–5 senttiä leveitä. Munat ovat muiden leguaanien munia suurempia. Naaras jää vartioimaan munia vielä useiksi päiviksi läheisille kiville tai kallioille, mutta palaa välillä pesälle tiivistämään pesän kattoa lisäämällä siihen kasviainesta. Naaraat ja poikaset ovat pesintäalueella alttiina petojen, erityisesti galapagosinhiirihaukan, hyökkäyksille. Poikaset kuoriutuvat 95 päivän kuluessa. Poikaset kuoriutuvat keskimäärin 110 päivän kuluttua.selvennä Ne painavat tällöin noin 70 grammaa, ja pituutta niillä on 10–13 senttiä. Poikaset tarkistavat ensin ympäristönsä ja juoksevat sitten lähimpään suojapaikkaan. Naaraat saavuttavat sukukypsyyden 3–5-vuotiaina, koiraat noin 6–8 vuoden iässä.
