Moskiittokala kuuluu suolattomassa vedessä elävien hammaskarppien heimoon. Laji tunnetaan englanninkielessä myös nimillä itäinen (Gambusia holbrooki) ja läntinen (G. affinis) moskiittokala. Lajeja kutsutaan usein yhteisnimellä moskiittokala, koska ne ovat biologisesti hyvin samankaltaisia. Moskiittokaloja on istutettu moneen paikkaan torjumaan hyttysiä ja niiden levittämiä tauteja. Lisäksi niitä pidetään akvaariokaloina.
Monin paikoin moskiittokala on ollut vaikuttamassa paikallisten kalalajien vähenemiseen ja jopa katoamiseen, kuten Israelissa (jordanianimubarbi). Muita vaikuttajia Israelissa ovat olleet patojen rakentaminen, veden niukkuus, muut vieraslajit ja saasteet. Kalaa pidetäänkin yhtenä sadasta haitallisimmasta vieraslajista. Itäinen moskiittokala (G. holbrooki) on nimetty Suomessa marmorimoskiittokalaksi ja läntinen moskiittokala (G. affinis) moskiittokalaksi. Molemmat ovat EU:n vieraslajiluettelossa, joten niiden maahantuonti, kasvatus, myynti ja muu hallussapito sekä ympäristöön päästäminen on kielletty.
Itäinen laji (G. holbrooki) on kotoisin Yhdysvaltain itäosasta, linjan Delaware – Alabaman rannikko kaakkoispuolelta. Läntisen lajin (G. affinis) lähtöalue on Appalakkien ja Kalliovuorten sekä leveyspiirien 40° ja 22° välissä. Lajit eivät siis alussa viihtyneet samalla alueella muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta. Lajit kuuluvat Gambusia-sukuun, jossa vuoden 2023 alussa oli 48 lajia. Havaintoja suvusta oli tehty 89 190, joista leijonanosa G. holbrookia (32 068) ja G. affinisia (47 600). Näin ollen moskiittokalan levinneisyysalue on käytännössä sama kuin koko suvun. Vuosina 2018–2022 lajien levinneisyys on edelleen kasvanut. Päällekkäisyys on lisääntynyt etenkin Floridassa ja Ranskassa.
Alkusijoiltaan, joka oli hieman alle puolet Yhdysvaltain pinta-alasta, moskiittokalat ovat tunkeutuneet ihmisen avustuksella yli 67 maan mataliin jokiin ja järviin, useimpiin kosteikkoihin ja lähes kaikkiin tekolampiin. Professori Graham Pyke arvioi, että kyseessä on maailman runsain ja laajimmalle levinnyt makean veden kala, mitä hän perustelee sen lisääntymisvauhdilla ja poikkeuksellisella sietokyvyllä. Lajia on pääasiassa Yhdysvalloissa, Australiassa, Välimeren maissa, Etelä-Afrikassa ja Lähi-idässä sekä paikoin Intiassa, Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa. Laji ei ole levinnyt alkuperäiseltä alueeltaan juuri lainkaan suoraan pohjoiseen. G. holbrookin uudet alueet ovat varmuudella Australia ja Välimeren maat, G. affinisia löytyy lähes koko Aasiasta.
Vaikka yksilöt voivat sietää kylmyyttä, populaatiot eivät, mikä estää leviämisen kylmille vesille. Talvikuolleisuus Yhdysvaltain kylmemmillä alueilla on 99 %.
Laji (G. affinis) tuotiin Uuden-Seelannin Aucklandiin vuonna 1930. Sieltä se on edennyt kohti etelää todella hitaasti: 80 vuoden jälkeen pääkeskittymä on yhä Pohjoissaaren pohjoisosassa, leveyspiiriltä 38,5°S pohjoiseen, ja lajia ei tavata leveyspiirin 42°S eteläpuolella. Pyken mukaan 1900-luvulla moskiittokalan levinneisyys rajoittui pohjoisessa suunnilleeen leveyspiirille 40°N ja etelässä levyspiirille 38°S. GBIF-karttojen mukaan 2020-luvulle tultaessa rajat ovat hieman siirtyneet, etelässä 42°S (Tasmania) ja pohjoisessa 42°N (Chicago). Tätä viileämmillä seuduilla olevat kannat eivät ole olleet pysyviä, poikkeuksena jotkut lämpimät alueet leveyspiireille 45–48°N asti (Oregon, Biskajan lahti).
Laji viihtyy parhaiten matalissa (5–15 cm), tyynissä ja hitaasti virtaavissa vesissä, koska virta voi viedä ne mukanaan. Normaali lämpötila sen elinpiirissä on 12–35°C. Lämpötiloja 3–5°C ja 35–38°C laji kestää useita päiviä. Tasmaniassa laji alkoi kasvaa vasta lämpötilassa yli 19°C. Kasvukauteen vaikuttaa myös valoisan ajan pituus. Laji pystyy elämään suolapitoisuuksissa 0–30 ‰, happamuudessa 6–8 pH ja happipitoisuudessa 1 mg/L käymättä lähellä pintaa. Kun vedessä on hyvin vähän happea, moskiittokala voi käydä hengittämässä pintaveden happipitoisemman ohuen kalvon kautta. Useimmat muiden lajien kalat kuolevat, jos happipitoisuus on alle 3 mg/L.
Erään tutkimuksen mukaan (Vargas & Sostoa, 1996) kaikki urokset ja useimmat naaraat kuolivat alle 12 kuukauden ikäisinä, mutta jotkut naaraat elivät 3 vuotta. Laji kestää Australiassa ympäristömyrkkyjä paremmin kuin paikalliset lajit. mikä voi johtua siitä, että laji on altistunut kauemmin saasteille Yhdysvalloissa. Jo 1960-luvulla todettiin, että moskiittokalapopulaatiot, jotka olivat altistuneet kauan ympäristömyrkyille, kestivät niitä paremmin kuin vähemmän altistuneet populaatiot.
Kaikkiruokainen kala syö mm. hyönteisiä ja niiden toukkia, kasveja, matoja, äyriäisiä, etanoita, sammakon munia ja pikkukaloja. Ruokavalioon kuuluvat myös eläinplankton ja vesikasvit, kuten levät ja piilevät. Vuonna 2015 eräs tutkijaryhmä totesi, että "hyttyset eivät ole moskiittokalojen ensisijaista ravintoa, kun kalojen toukkia on niiden luonnollisissa elinympäristöissä".
Vuonna 2002 Canberran viranomaisten tiedote kertoi, että kala päihittää paikalliset lajit ympäristöissä, joiden tila on heikentynyt. Se näykkii muiden pienten kalojen eviä sekä nuijapäitä.
Vuonna 2004 Manitoban viranomaiset ilmoittivat, että koristelammikoiden ja akvaarioiden valmistajat ovat mahdollisia tahattomia tai laittomia levittäjiä, etenkin kun on jatkuva huoli hyttysten levittämästä taudista. Vaikka moskiittokalan alkuperäinen leviämisalue jäi Kanadan eteläpuolelle, lajin sopeutumiskyky saasteisiin viittaa siihen, että se voisi mukautua myös kylmempiin vesiin.
Vuonna 2018 Queenslandin hallitus ilmoitti, että laji tuotiin Australiaan 1920-luvulla torjumaan biologisesti hyttysiä, mutta tämä oli epäonnistuma. Sen sijaan ne ovat kilpailleet ravinnosta paikallislajien kanssa ja käyttäytyneet aggressiivisesti nyppimällä toisten kalojen eviä, kokoerosta välittämättä. Ne myös syövät paikallisten kalojen ja sammakoiden toukkia ja munia. Tiedotteen mukaan parhaille apajille voi sanoa hyvästit moskiittokalan tunkeutumisen takia. Laji on rajoitettava ja vahingollinen vuoden 2014 bioturvallisuuslain mukaan. Lopussa viranomainen neuvoo: "Jos pyydystät näitä kaloja, ne on välittömästi tapettava inhimillisesti ja hävitettävä pois vesistöstä."
Vaikka lyhytikäinen moskiittokala selviää hengissä monenlaisissa ympäristöissä, olennaista on, että populaatiot eivät menesty vesissä, joissa joutuu olemaan kauan alttiina suolaisuudelle tai viileydelle. Kala ei ole juurikaan asuttanut Australian jokisuistoja, vaikka selviää siellä hengissä.
Moskiittokala muistuttaa paljon miljoonakalanaarasta, josta sen erottaa siniharmaammasta värisävystään ja mustasta läikästä vatsaevän edessä. Naaras voi kasvaa 7–8 cm pitkäksi, uros on 2–3 cm lyhyempi. Keskipituus on 4–5 cm. Itäisellä ja läntisellä lajilla on pieniä eroja esimerkiksi evien säikeiden määrissä. Uroksen peräevä on järjestynyt putkeksi, mikä mahdollistaa sisäisen hedelmöityksen. Naaraat kantavat 3–4 viikkoa ja synnyttävät kerralla noin 50 poikasta, vuodessa jopa 9 poikuetta Australiassa. Naaras on sukukypsä alle 2 kk:n ikäisenä. Etelä-Carolinassa moskiittokalanaaras ehtii tuottamaan 3–6 poikuetta kesää kohti. Lisääntymisvauhti on hurja: naaras voi tulla sukukypsäksi 18 päivän ikäisenä ja saada 5 tai useampia poikueita 4–5 viikon aikana. Lisäksi naaras voi varastoida maitia ja säätää munien hedelmöitymisen ajankohtaa, joten se voi täyttää jälkeläisillään uuden alueen nopeasti.
Akvaarioharrastajien keskuudessa moskiittokala ei ole kovin suosittu, vaikka on erittäin helppohoitoinen. Se ei ole aggressiivisimpia kaloja, mutta hyvin kilpailuhenkisenä se pyrkii nappaamaan ruoan toisten kalojen ulottuvilta. Akvaariossa suositellaan pitämään vain yhtä urosta reviirikiistojen välttämiseksi. Pihalammikoissa moskiittokalat tulevat toimeen useimpien, etenkin samankokoisten, koristekalojen kanssa.
