Pussipiru
Pussiahma eli pussipiru (Sarcophilus harrisii) on pussieläimiin kuuluva australialainen pussipeto. Siitä käytetään joskus myös nimityksiä ”Tasmanian tuholainen”, ”Tasmanian paholainen” ja ”tasmanianpiru”.
Yö
YöllinenHä
HämäräLi
LihansyöjäLihansyöjä eli karnivori on eläin, joka saa suurimman osan ravinnostaan syömällä toisia eläimiä. On myös lihansyöjäkasveja, jotka hankki...
Ra
RaadonsyöjäRaadonsyöjä, myös haaskansyöjä tai haaskaeläin, on eläin, joka syö jo valmiiksi kuolleita eläimiä eli raatoja. Raadonsyöjillä on tärke...
Ma
MaanpäällinenVa
Vanhat eläimetVi
ViviparousAr
ArboreaalinenRe
ReviiriReviiri tai territorio on eläimen elinpiirin osa, jota eläin puolustaa saman lajin yksilöiltä. Pesintäreviirejä puolustetaan vain saman sukup...
Vä
VäijytyspetoHu
Huippupeto eläimetHuippupeto tai huippusaalistaja on ravintoketjun huipulla oleva petoeläin, jolla itsellään ei ole saalistajia.Monet suurpedot ovat huippupetoja,...
Ja
Jahtaava petoeläinPo
PolygynadriaYk
Yksinäiset eläimetEi
Ei siirtolainenT
alkaaIl
Ilkeät eläimetHi
Hitaat eläimetPussiahma on suurin jäljellä oleva pussipeto. Se painaa noin 8–12 kilogrammaa ja on häntä mukaan luettuna noin 75 senttimetrin pituinen. Pussiahma on tukeva, pää on suuri sekä kaula vankka ja lyhyt. Pussiahma astuu koko jalkapohjallaan ja antaa karhumaisen vaikutelman, lisäksi sillä on rinnassa samanlainen valkoinen rintakuvio kuin esimerkiksi kauluskarhulla, ja sen turkki on muuten kiiltävän musta. Häntä on pitkä ja yläpuolelta karvainen, alhaalta paljas. Sekä etu- että takaraajat ovat hyvin vahvat. Takajaloista puuttuu ensimmäinen varvas. Pussiahman leuat ovat erittäin vahvat ja se murskaa niillä suuriakin luita. Hajuaisti on hyvä, mutta eläin näkee huonosti ja luottaakin hajuaistiinsa etsiessään ruokaa.
Pussiahma elää nykyään vain Tasmaniassa, mutta lajia esiintyi myös Manner-Australiassa ennen kuin dingot tulivat ja syrjäyttivät pussiahmat ja pussihukat noin 3000 vuotta sitten. Vuonna 2020 laji palautettiin Australian luontoon, aluksi aidatulle alueelle, mutta myöhemmin pussiahmat on tarkoitus päästää kokonaan vapaaksi Australian luontoon. Laji suosii etenkin kuivia metsiä, mutta elää kaikenlaisissa metsäympäristöissä ja puuttuu vain vuoristoista. Sitä tavataan myös asutuksen lähellä.
Pussiahma liikkuu pääasiassa öisin. Päivisin se nukkuu ontossa puussa, kallionkolossa tai vanhassa vompatinpesässä, jota se usein laajentaa ja voi kaivaa onkalon itsekin. Pesän lattian se päällystää heinillä ja lehdillä. Yöllä se tekee jopa 16 kilometrin lenkkejä.
Kiima on huhti-toukokuussa ja naaras kantaa poikasia 21 päivää. Naaras synnyttää 20–30 poikasta, jotka ovat vain 12-millisiä. Syntymisen jälkeen poikaset kiipeävät taaksepäin avautuvaan pussiin. Vaikka poikasia syntyy runsaasti, emon pussissa on vain neljä nisää, joten poikasista ei selviydy hengissä tätä enempää. Pussissa poikaset pysyvät 100 päivää kiinnittyneenä emon nisään ja siirtyvät 105 päivän ikäisinä pesäkoloon. Emo imettää poikasia vielä toiset viisi kuukautta, ja ne tulevat sukukypsiksi vasta toisena elinvuotenaan. Pussiahmat elävät yleensä noin 7–8 vuotta.
Nuoret ovat ketteriä ja saalistavat usein puissa pieniä pussieläimiä ja lintuja. Aikuiset syövät pääosin raatoja ja ovat ”terveyspoliiseja”, jotka siivoavat raadot nopeasti. Eläin voi haistaa haaskan useiden kilometrien päästä. Raadosta jää yleensä jäljelle vain hiukan karvoja ja luunsiruja. Puoli tusinaa pussiahmaa jättää hevosenraadosta vain kallon ja häntäjouhet. Pussiahmat syövät mitä vain saavat, kuten hyönteisiä, lintuja, matelijoita ja pieniä pussieläimiä, mutta myös pieniä kenguruita. Pussiahma voi elää kahdeksanvuotiaaksi.
Pussiahma on nykyään rauhoitettu, mutta 1800-luvulla siitä maksettiin tapporahaa, koska se teki usein tuhoja kanaloissa. Kanta alkoi jo elpyä, mutta pussiahma on uhanalaistunut viime vuosina voimakkaasti lajia koettelevan mystisen kasvaintaudin seurauksena. Pussiahman kasvoihin ilmaantuvat ja lopulta tappavat kasvaimet leviävät tehokkaasti puremien välityksellä eläinten kiistellessä ravinnon äärellä ja selvittäessä asemaansa ryhmän hierarkiassa. Lajia on jäljellä enää ainoastaan Tasmaniassa ja 2020-luvulta lähtien myös Autraliassa. Lajin tiheän kannan alueilla (esimerkiksi Lake St. Clair – Bronte Park) jopa 90 prosenttia kannasta on tuhoutunut muutamassa vuodessa, ja jäljellä on enää jonkin verran nuoria yksilöitä.
Tämä pussiahmaa uhkaava DFTD-sairaus on varsin erikoinen tarttuva syöpä, joka on peräisin hermon aksonia ympäröivistä Schwannin soluista. Syöpäsoluissa on todettu olevan vain 13 kromosomia kun taas pussiahman terveissä soluissa niitä on 14. On tehty johtopäätös, jonka mukaan geeniterapiaa voisi kenties käyttää hoitona. Tartuntaa edistää pussiahman biodiversiteetin lasku sillä mekanismilla, että evidenttien eläinten immuunipuolustus ei kykene erottamaan syöpäsoluja omasta kudoksesta.
Toisaalta on olemassa alueita, joille sairaus (facial tumor disease) ei ole vielä levinnyt (esimerkiksi Narawntapun kansallispuisto). Pussiahmoja on myös ’turvassa’ useissa villieläinpuistoissa ja eläintarhoissa. Tällä on suuri merkitys, sillä kasvaintaudin aiheuttajaa ei edelleenkään tunneta, huolimatta voimakkaasta panostuksesta sen tutkimukseen ja pussiahman kantojen seurantaan. Tasmanian tunnuseläintä ei haluttaisi päästää kuolemaan sukupuuttoon, mutta tämäkin mahdollisuus on nykytilanteessa olemassa.
Pussiahmaa pidetään nykyään erittäin uhanalaisena lajina. Lajin lukumäärä on supistunut 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä 60 prosenttia kasvainsairauden takia. Niitä arvioidaan olevan jäljellä 20 000 yksilöä, mutta eläimet kuolevat usein jo nuorena, 2–3-vuotiaina, ennen kuin ne ovat ehtineet lisääntyä.
