Tiikeri (Panthera tigris) on suuri Panthera-sukuun kuuluva uhanalainen kissaeläinlaji, joka elää Itä- ja Kaakkois-Aasiassa, enimmäkseen trooppisissa sademetsissä. Tiikerin turkki on oranssinsävyinen ja siinä on tummia poikkijuovia. Tiikeri painaa yleensä noin 100–270 kilogrammaa ja sen säkäkorkeus on noin 100–110 senttimetriä. Tiikeri on jaettu kahteen alalajiin. Se on lihansyöjä, eikä sillä ole muita vihollisia kuin ihminen.
Yö
YöllinenLi
LihansyöjäKu
Kursorinen eläinMa
MaanpäällinenVä
VäijytyspetoVa
Vanhat eläimetNo
NomadiRe
ReviiriVi
ViviparousHu
Huippupeto eläimetPo
PolygynyYk
Yksinäiset eläimetDo
DominanssihierarkiaEi
Ei siirtolainenT
alkaaNa
Naamioituneet eläimetVa
Vaaralliset eläimetJä
Jättiläiset eläimetTiikeri on nykyisistä kissaeläimistä suurikokoisin. Tiikeriuros painaa yleensä 180–270 kiloa ja naaras 100–170 kiloa. Säkäkorkeutta tiikerillä on noin 100–120 senttiä. Tupsuttoman hännän pituus on 60–110 senttiä, keskimäärin alle puolet pään ja ruumiin yhteispituudesta.
Suurin tiikeri on pohjoisten seutujen siperiantiikeri, joka voi saavuttaa 2,4 metrin pituuden ilman häntää. Yksilöiden koko vaihtelee huomattavan paljon. Harvoja aikuisia villejä siperiantiikereitä on saatu punnittua. Yksi punnittu nuori uros painoi 175 kilogrammaa ja kolme aikuista naarasta 115–130 kilogrammaa. Uros painaa keskimäärin noin 220 kilogrammaa, ja painavin punnittu on prahalaisen eläintarhan yksilö, joka painoi 260 kilogrammaa. Joidenkin yksilöiden painoksi on arvioitu jopa yli 300 kilogrammaa. Naaraat ovat pienempiä ja painavat 100–167 kilogrammaa.
Intian ja Nepalin urostiikerit painavat 180–258 kilogrammaa ja naaraat 100–160 kilogrammaa. Painavin punnittu bengalintiikeri painoi 258,2 kilogrammaa, ja muitakin yli 227-kiloisia on punnittu. Trooppisten populaatioiden urokset painavat 100–140 kilogrammaa ja naaraat 75–110 kilogrammaa. Saarilla elävät tiikerit ovat mantereella eläviä pienempiä. Sumatrantiikeri on tiikerin pienin alalaji. Uros painaa 120 kilogrammaa ja naaras 90 kilogrammaa.
Tiikeri on roteva ja vahva eläin, joka kykenee tappamaan suuriakin saaliita. Saaliin kiinnipitämisessä ja tappamisessa ovat avuksi tiikerin suuri ja lyhyt kallo, suuret hampaat, paksu ja lyhyt niska, leveät hartiat ja suuret eturaajat, joissa on pitkät ja sisäänvedettävät kynnet. Takaraajat ovat selvästi eturaajoja hintelämmät.
Tiikeri pystyy tekemään jopa kymmenen metrin pituisia ja yli kahden metrin korkuisia loikkia. Se on myös hyvä uimari ja voi ylittää jopa kymmenen kilometrin levyisiä merensalmia siirtyessään alueelta toiselle.
Tiikerin kynnet ovat pidemmät kuin yhdelläkään toisella kissaeläimellä, leijonaa lukuun ottamatta.lähde? Ne ovat yleensä sisäänvedettyinä piilossa, mutta ovat ulos työnnettyinä jopa 10 senttimetrin pituiset. Tiikerillä on suussaan 7,5 sentin pituiset kulmahampaat, joiden väli on juuri sama kuin sen tyypillisten saaliseläinten niskanikamien väli. Tiikeri käyttää saalistuksessa apunaan myös kuononsa pitkiä tuntokarvoja. Niiden avulla se voi saalista kohti hiipiessään tunnustella maata irrottamatta hetkeksikään katsetta saaliistaan.
Tiikerin silmät ovat tyypillisillä värimuodoilla kellanruskeat. Se saalistaa ennen kaikkea näkönsä avulla, joten näkökenttä on laaja ja näkö hyvin tarkka. Silmän verkkokalvon alla on erityinen heijastuskerros (tapetum lucidum), joka palauttaa aistinsolujen ohi päässeen valon takaisin. Tämän vuoksi tiikerin hämäränäkö on erittäin tarkka ja sen silmät kiiluvat pimeässä samaan tapaan kuin kissalla.
Tiikeri on kehittynyt täydelliseksi lihansyöjäksi ja tämän vuoksi sen suolisto on ruumiin kokoon nähden varsin lyhyt. Suolisto on vain noin neljä kertaa ruumiin mittainen, kun se voi kasvinsyöjillä olla yli 20 kertaa ruumiin pituinen.
Tiikerin turkin väritys ja paksuus riippuu elinalueesta. Tyypillisesti turkki on lyhyt ja tiheä, mutta kylmillä alueilla elävällä siperiantiikerillä karvojen pituus saattaa olla talvella jopa 10 senttimetriä.
Tiikeri on ainoa raidallinen kissalaji. Sen turkin taustaväri on punertavan oranssi tai okranvärinen. Raajojen sisäosat, vatsa, rinta, kurkku ja kuono ovat valkoiset tai kermanväriset. Valkoista on myös silmien yläpuolella aina poskien takaosiin asti sekä korvien takapuolella. Hännässä on mustia raitoja. Kyljissä ja harteilla on vatsaan asti ulottuvia pystysuoria tummia raitoja, joiden leveys, välit ja pituus vaihtelevat. Raidat voivat olla yksinkertaiset tai kaksinkertaiset. Kylkiraidat ovat erilaiset yksilön eri puolilla. Silmien yläpuolella olevat raidat ovat yleensä symmetriset, mutta pään eri puolilla olevat kuviot usein erilaiset. Ne ovat myös yksilölliset. Raidat saavat tiikerin ruumiin ääriviivat katoamaan ruohikossa sekä metsän valossa ja varjoissa niin että eläin lähes katoaa näkyvistä.
Siperiantiikerin turkin pohjaväri ja raidat ovat vaaleampia kuin muiden alalajien. Sillä on valkoinen rinta ja vatsa sekä valkoinen kaulus. Sumatran ja muun Indonesian tiikerit ovat tummempia kuin pohjoisemmat alalajit. Niillä on myös lyhyempi ja harvempi turkki.
Mustiakin tiikereitä on tavattu, mutta sellaisten nahkoja ei ole museoissa. Eläintarhoissa on useita valkoisia tiikereitä eli rewantiikereitä, joilla on ruskeat raidat. Niiden väri ei ole albinismia vaan mahdollisesti seurausta joskus 1900-luvun taitteessa tapahtuneesta yksittäisestä mutaatiosta. Sisäsiittoisuuden vuoksi valkoiset tiikerit kärsivät monista terveysvaivoista.
Tiikeri oli aikoinaan laajalle levinnyt laji. Vielä 1800-luvulla sitä tavattiin yleisesti kaikkialla Kaakkois-Aasiassa. Pohjoisimmat tiikerit elivät Amur-joen tienoolla itäisessä Siperiassa, kun taas eteläisimmät tavattiin Indonesian saaristossa. Tiikerien elinalue ulottui lännessäkin aina nykyisten Turkin ja Irakin alueelle. Ihminen on kuitenkin vallannut suurimman osa tiikerien elinalueesta ja nykyään kaikki populaatiot elävät pienillä pirstoutuneilla alueilla eristyksissä toisistaan. Nykyisin suurin osa tiikereistä elää eteläisen ja kaakkoisen Aasian trooppisissa sademetsissä. Lisäksi pieniä populaatioita tavataan yhä Siperiassa ja itäisessä Kiinassa. Indonesian suurilta saarilta tiikeri on Sumatraa lukuun ottamatta kadonnut eikä sitä enää tavata missään osissa läntistä Aasiaa. Tiikerin levinneisyysalue ulottui aikoinaan aina itäisestä Turkista Indonesian saarille. Nykyään laji on kuitenkin ahtaalla.
Tiikeri mielletään usein vehreiden sademetsien asukiksi, mutta tosiasiassa se on lähtöisin Siperian taigalta, mitä ilmeisimmin jostain Amur- ja Ussurijokien tienoilta, missä vielä nykyäänkin elää siperiantiikereitä. Taigaa hallitsevat mahtavat havu- ja lehtipuumetsät, joissa tiikerit vaeltavat hyvin laajoilla alueilla ruokaa etsiessään. Siperiassa tiikereitä koettelee myös ankara ja luminen talvi, jota ei yleensä mielletä näiden kissapetojen vaivaksi.
Pohjoisesta tiikeri levisi aikoinaan etelää kohti ja nykyään suurin osa jäljellä olevista populaatioista elää lämpimän tropiikin monenlaisissa metsissä. Tiikerit sopeutuvat erilaisiin elinympäristöihin ja esimerkiksi Intiassa niitä elää sekä itäisen Intian tulvivissa galeriametsissä, että eteläisissä Keralan vuoristometsissä. Sitä tavataan myös kuivemmilla alueilla bambumetsissä ja metsäsavanneilla.
Tiikeri on metsien asukas ja eteläisimmät populaatiot elävätkin Indonesiassa Sumatran kosteissa sademetsissä. Myös Jaavan ja Balin saarilla kasvoi aikoinaan suuria metsiä, mutta niiden kaatamisen myötä alueen tiikerikannat katosivat. Lounais-Aasiassa elänyttä kaspiantiikeriä tavattiin aikoinaan kaikkialla, missä järvien ja jokien rannalla kasvoi metsää, mutta nykyisin sekin on hävinnyt.
Taigan ja tropiikin suurten metsien lisäksi tiikeriä tavataan myös korkeiden vuoristojen rinteillä muun muassa Himalajalla. Kesäkuukausina ne saattavat kavuta jopa neljän kilometrin korkeuteen meren pinnasta. Saman rodun tiikereitä tavataan myös Kaakkois-Aasian suurella suistoalueella, Sunderbansilla, missä kasvaa paljon mangrovemetsää. Suuri alue on vuoksen aikana enimmäkseen murtoveden peitossa, mutta silti siellä elää varsin paljon tiikereitä.
Tiikerit löysivät aikoinaan kodin myös Kaakkois-Kiinan laajoista metsistä, mutta ne on jo aikaa sitten kaadettu ja jäljellä on enää karua kalliota ja kivikkoa. Kallionhalkeamien suojissa piileksii yhä pieni joukko tiikereitä, mutta niiden elinmahdollisuudet ovat hyvin heikot Kiinan kasvavan ihmismassan puristuksessa.
Tiikeri tarvitsee elääkseen vettä ja etsiytyykin yleensä jokien lähettyville. Se myös monista muista kissaeläimistä poiketen pitää uimisesta ja vilvoittelee mielellään vedessä kuumina päivinä.
Tiikerit saattavat elinympäristön kaventumisen seurauksena joutua kiipeämään neljänkin kilometrin korkeuteen Himalajan vuoristoon.
Kun tiikeri karjuu, se saattaa osoittaa voimaansa tai tyytyväisyyttään saatuaan saalista, mutta useimmin se pyrkii herättämään toisen sukupuolen huomiota. Kiimainen naaras viestittää karjunnallaan olevansa valmis parittelemaan ja urokset puolestaan ilmoittavat muille olevansa reviirin haltijoita. Tiikerillä on myös erityiset varoitus-, kutsu- ja paritteluäänensä. Vilkkaimmin tiikeri ääntelee parittelukumppaninsa ja pentujensa seurassa.
Tiikerit ovat yksineläjiä ja jokaisella on oma reviiri, jota se puolustaa toisilta tiikereiltä. Joillakin alueella voi liikkua useampiakin yksilöitä, mutta tuolloin ne liikkuvat alueella eri aikaan ja välttävät toistensa kohtaamista hajumerkein ja raapimajäljillä viestien.
Naaraiden ja urosten reviirit poikkeavat selvästi toisistaan. Naaraan reviiri kattaa sen kokoisen alueen metsää kuin se tarvitsee itsensä ja pentujensa elättämiseen, vaikkakin se usein laajentaa aluettaan saadessaan jälkeläisiä. Urosten reviirit ovat paljon suurempia ja monesti ne menevät päällekkäin usean naaraan reviirin kanssa. Samaa sukupuolta olevat tiikerit pyrkivät normaalisti välttämään toistensa seuraa, mutta voimakkaat urokset pyrkivät yleensä laajentamaan reviirinsä mahdollisimman monen naaraan alueelle. Johtavan uroksen reviiri saattaa parhaimmillaan kattaa jopa kuuden naaraan reviirit.
Urokset vaeltavat jatkuvasti pitkin hallitsemaansa aluetta ja uudistavat vanhoja virtsa- ja ulostemerkkejään, jotka varsinkin sadekauden aikana haihtuvat nopeasti pois. Jokaisella alueella on hallitseva uros, joka on kaikkien siellä syntyvien pentujen isä. Se myös pyrkii takaamaan sukunsa jatkumisen puolustamalla omia jälkeläisiään kilpailevilta uroksilta. Joskus hallitseva uros kuitenkin kuolee tai ei enää jaksa puolustaa reviiriään ja tällöin vieras uros voi vallata sen itselleen. Tällöin poikaset ovat vaarassa, sillä reviirin uusi hallitsija saattaa yrittää tappaa ne voidakseen korvata ne omilla jälkeläisillään mahdollisimman pian. Tämän vuoksi naaraat piilottavat pesäkolonsa huolellisesti ja vahtivat pentujaan mahdollisimman hyvin.
Jos kaksi tiikeriä sattuu vahingossa kohtaamaan toisensa, ne eivät käyttäydy yleensä hyökkäävästi vaan pyrkivät pitämään toisiinsa turvallisen välimatkan. Jos tiikereitä tapaa kahta suuremmissa ryhmissä, ne ovat aina läheistä sukua keskenään. Silloin on kyseessä joko emo ja sen keskenkasvuiset pennut tai joukko aikuisia sisaruksia, jotka eivät vielä ole lähteneet omille teilleen. Saman perheen tiikerit voivat vielä aikuisinakin pitää yhteyttä toisiinsa ja varsinkin alueilla, joilla elintilaa on vähän ne saattavat saalistaa yhdessä ja jakaa saaliinsa. Tällöin kukin syö yksitellen omalla vuorollaan.
Tiikeri käyttää suurimman osan ajastaan ravinnon etsimiseen. Tiikeri liikkuu etupäässä öisin, kuten sen saaliseläimetkin. Saalistuksista yli 90 prosenttia tapahtuu alkuillan ja varhaisen aamun välillä. Itä-Venäjän tiikerit vaeltavat saalista etsiessään tavallisesti arviolta 15–20 kilometriä vuorokaudessa, ja nepalilaisen Chitwanin kansallispuiston tiikerit 7–10 kilometriä. Intian Nagarholen kansallispuistossa, missä saalista on erityisen runsaasti saatavilla, tiikerit vaeltavat vain kolmisen kilometriä yössä.
Tiikeri ei harhaile saalistaessaan sinne tänne, vaan se liikkuu päämäärätietoisesti yhdeltä saalisalueelta toiselle usein teitä, polkuja ja rotkoja pitkin. Pohjoiset tiikerit välttelevät kaikkein lumisimpia alueita, koska niillä on vain vähän saalista ja liikkuminen on vaikeaa.
Tiikerin tärkeintä ruokaa ovat villisiat ja peurat, mutta se syö kaikenlaisia eläimiä pienistä suuriin, myös kädellisiä. Suurimpien nisäkkäiden, kuten gaurien, vesipuhvelien ja villisikojen, saalistaminen on vaarallista, ja tiikereitä toisinaan kuolee saalistuksessa. Tiikeri ei kuitenkaan karta vaarallistakaan saalista, jos se vain on sille mieluisaa syötävää. Esimerkiksi norsujen ja sarvikuonojen poikaset ovat aina tavoiteltavaa ravintoa joskin niitä puolustavat emot asettavat tiikerin todelliseen hengenvaaraan. Suuren vaaran tiikerille aiheuttavat myös pienikokoiset piikkisiat, joiden terävät piikit aiheuttavat osuessaan pahoja, märkiviä haavoja.
Kun tiikeri löytää sopivan saaliin, se kyyristyy matalaksi ja jää väijymään. Tiikerin raidoitus kätkee sen hyvin kasvillisuuden joukkoon ja tekee siitä vaikeasti havaittavan. Se saattaa hiipiä varovaisesti lähemmäs saalista, mutta pysyy yleensä hievahtamatta paikallaan, kunnes uhri on tullut noin 10 metrin etäisyydelle. Silloin se ponkaisee saaliinsa kimppuun muutamalla loikalla. Tiikeri tähtää iskunsa useimmiten uhrin niskaan, mutta usein saalis onnistuu välttämään iskun täpärästi väistäen. Jos tiikeri ei onnistu takertumaan uhrinsa niskaan, se voi yrittää estää tätä liikkumasta pureutumalla jalkaan kiinni.
Tiikeri tappaa saaliinsa saaliin koosta ja lajista sekä tiikerin omasta iästä ja koosta riippuen. Pienet saaliseläimet tiikeri tappaa puraisulla niskaan. Suuret ja vaaralliset saaliseläimet tiikeri tappaa yleensä puremalla kurkusta niin kauan että eläin tukehtuu. Joskus saalis kuolee sen niskan katkettua tiikerin hyökkäyksen voimasta.
Usein tiikerin saalis pääsee karkuun. Saalistavan tiikerin onnistumisprosenttia on vaikea arvioida. Erilaisten arvioiden mukaan saalistus onnistuu 5–50 prosentin todennäköisyydellä.
Saatuaan saaliinsa tapettua tiikeri yleensä raahaa raadon kasvillisuuden suojaan, ellei se ole liian suuri liikutettavaksi. Pienet saaliit tiikeri hotkaisee nopeasti paikan päällä. Tiikeri aloittaa syömisen yleensä saaliinsa takamuksesta. Välillä se saattaa lepäillä raadon vieressä ja käydä juomassa vettä, jolloin se peittää raadon lehdillä ja muulla materiaalilla.
Tiikeri syö päivässä keskimäärin viitisentoista kilogrammaa lihaa. Tiikeri pystyy syömään yhdessä päivässä noin viidesosan omasta painostaan, mikä suurella uroksella vastaa noin 45 kilogrammaa. Suuren saaliin syömiseen kokonaan tiikerillä saattaa kulua usein kolmekin päivää, joskus jopa viikko. Suurikokoista gauria yksi tiikeri ei jaksa syödä kokonaan. Joskus useampi tiikeri jakaa saman saaliin. Tiikeri voi syödä mädäntyvääkin lihaa, mutta löytämiään haaskoja tiikerit eivät syö.
Tiikerien parittelu ei ala kovinkaan lempeissä tunnelmissa, sillä aluksi naaras ärisee urokselle aggressiivisesti. Pian se kuitenkin alkaa hellästi puskea ja hieroa päätään urosta vasten. Sitten se asettuu häntä ja takapää koholla makuulle valmiina parittelemaan. Uros nousee naaraan selkään ja tarttuu sitä tiukasti niskasta kiinni hampaillaan. Lyhyen parittelun aikana molemmat osapuolet murahtelevat ja vongahtelevat jatkuvasti, mutta lopulta naaras riuhtaisee itsensä nopeasti irti uroksesta ja alkaa huitoa tätä raivokkaasti käpälillään. Nämä ”valeriidat” saattavat vaikuttaa aggressiivisilta, mutta pienen lepohetken jälkeen tiikerit toistavat saman kohtauksen ja voivat toistaa sen jopa 50 kertaa vuorokaudessa koko 5–6 päivää kestävän kiiman aikana. Tuon ajan pariskunta metsästää yhdessä ja jakaa saaliinsa, mutta heti kiiman laannuttua ne lähtevät kumpikin taas omille teilleen.
Ihmistä, lähinnä salametsästäjiä, ja toisia tiikereitä lukuun ottamatta tiikerillä ei juuri ole luontaisia vihollisia. Aikuisen tiikerin ei juurikaan tarvitse pelätä muita eläimiä, mutta esimerkiksi villikoirat, sudet ja karhut saattavat tappaa pentuja ravinnokseen. Vaikka muut pedot eivät yleensä aikuisen tiikerin henkeä uhkaakaan, saattavat ne yrittää riistää tältä valmiiksi tapetun saaliin. Leopardi on kokonsa ja ruokavalionsa puolesta Aasian kissapedoista lähimpänä tiikeriä ja niinpä tiikeri käykin kilpailijansa kimppuun aina kun kohtaa tällaisen. Helposti uusiin tilanteisiin sopeutuvat koiraeläimetkin voivat olla tiikerille vaarallisia, varsinkin jos liikkuvat laumoissa. Etelässä tiikeriä ahdistelevat punakoirat ja pohjoisessa sudet. Yleensä täysikasvuinen kissapeto kykenee kuitenkin antamaan koira- tai susilaumalle lähes tasaveroisen vastuksen. Karhut ovat maapedoista suurimpia ja niistä suurimmat pystyvätkin helposti päihittämään jopa täysikasvuisen siperiantiikerin. Toinen eläin jota tiikeri varoo, on intiannorsu, mutta tiikeri saattaa surmata emostaan eksyneen norsunpoikasen.
