Espanjankärpänen (Lytta vesicatoria) on Euraasiasta kotoisin oleva metallinvihreä kovakuoriainen, joka kuuluu toukohärkien heimoon. Se on saanut nimensä siitä, että se on hyvin yleinen Espanjassa ja muualla Välimeren alueella. Laji tunnetaan myös nimellä laastarikärpänen, koska siitä valmistettiin aikaisemmin ”vetolaastareiksi” kutsuttuja terveystuotteita, joiden uskottiin parantavan monenlaisia vaivoja. Sitä käytettiin yleisesti myös lemmenrohtona.
Espanjankärpänen on metallinhohtoinen ja kullanvihreä kovakuoriainen, joka näyttää hieman sylkikuoriaisilta. Sillä on hoikka ja pehmytkuorinen, 12–22 millimetriä pitkä ruumis ja pitkät peitin- ja lenninsiivet sekä tuntosarvet. Muiden toukohärkien tapaan se erittää ärsytettynä nivelistään myrkyllistä kantaridiinia (C10H12O4).
Espanjankärpänen elää Euraasiassa laajalla vyöhykkeellä, joka ulottuu Välimeren alueelta Keski-Aasiaan ja aina Siperiaan asti. Euroopassa sitä tavataan Etelä-Ruotsia myöten, ei kuitenkaan Suomessa. Parhaiten se viihtyy pensasaroilla ja metsissä.
Täysikasvuiset espanjankärpäset käyttävät ravinnokseen puiden lehtiä, toisin kuin mehiläisen toukkia saalistavat triunguliinitoukat. Ne suosivat erityisesti saarnien, syreenien, likustereiden ja valkosalavien lehtiä.
Espanjankärpänen kehittyy aikuiseksi hypermetamorfoosiksi kutsutun täydellisen muodonvaihdoksen kautta. Naaras laskee munansa lähelle muurarimehiläisten pesän sisäänkäyntiä. Munista kuoriutuu hyvin aktiivisia triunguliinitoukkia, jotka tunkeutuvat pesään vahvojen leukojensa avulla ja syövät ravinnokseen mehiläisten toukkia. Toukat käyvät läpi useita passiivisempia kehitysvaiheita ennen kuin niistä lopulta tulee aikuisia.
Espanjankärpäsen peitinsiivistä jauhettu pulveri tunnettiin seksuaalisen halun herättäjänä jo antiikin aikoina, ellei aiemminkin. Sen uskottiin sisäisesti nautittuna aiheuttavan paikallista verentungosta ja lisäävän siten miesten potenssia.
Espanjankärpäsillä hoidettiin pitkään myös päänsärkyä, kuumetiloja, reumatismista johtuvaa hammassärkyä, lonkkasärkyä sekä vuotavia silmiä ja korvia. Vielä 1900-luvulla niistä valmistettiin vetolaastareita, joita käytettiin ”vetämään” vaivoja potilaan elimistöstä ihon pinnalle rakkuloiksi. Vaivan aiheuttajien nimittäin uskottiin siirtyvän rakkulan sisälle kertyvään nesteeseen ja poistuvan kehosta rakkulan puhjettua. Todellisuudessa laastarin näennäinen hoitava vaikutus perustui sen sisältämän kantaridiinin kykyyn laajentaa pintaverisuonia ja lievittää siten kipua.
