Filippiinienpitta (Pitta steerii) on Filippiineillä elävä varpuslintulaji. Sitä on tavattu neljällä saarella, mutta viime vuosikymmeninä sitä on löydetty vain Boholin ja Mindanaon metsissä. Filippiinienpitan elintapoja on tutkittu vähän. Laji on nimetty amerikkalaisen ornitologin Joseph Beal Steeren mukaan.
Filippiinienpitan pituus on 18–19,5 senttiä. Naaraan paino on 69–113 grammaa, koiraan 86–100 grammaa. Filippiinienpitta on kirkasvärinen. Sen rinta, kyljet ja siipien läikät ovat kirkkaansiniset. Selkäpuoli on muutoin pääosin vihertävänsininen ja metallinkiiltoinen. Vatsan keskiosassa on musta läiskä, joka yhdistyy alavatsassa helakanpunaiseen läiskään. Pää ja tanakka pyrstö ovat mustat, kurkku valkoinen. Jalkojen väri vaihtelee vaaleanruskeasta lihanväriseen. Nuoret linnut ovat laimeavärisempiä, etenkin harmaamman vatsan kohdalta.
Filippiinienpitta muistuttaa huppupittaa, joka on kuitenkin pienempi, haaleavärisempi, mustakurkkuinen ja vatsapuolelta vihreä. Filippiinienpitasta tunnistetaan kaksi alalajia. P. s. coelestis eroaa nimialalajista vain siinä, että sen höyhenpuku on hieman haaleampi, vähemmän vihreä. Niukkojen erojen takia sen asema itsenäisenä alalajina on ehkä kyseenalainen.
Filippiinienpitta on endeeminen Filippiineillä. P. s. coelestis -alalajia on tavattu Keski-Filippiineillä sijaitsevilla Samarin, Leyten ja Boholin saarilla, nimialajia Mindanaolla. Samarilla laji on nähty viimeksi vuonna 1969, Leytellä vuonna 1964. Se näyttää olleen aina harvinainen ja paikoittaisesti esiintyvä. Vuodesta 1980 lähtien sitä on löydetty vain kolmesta paikasta, Rajah Sikatunan suojelualueelta Boholilta sekä Bisligistä ja eräältä alueelta Zamboangan niemimaalta Mindanaolla. Kannan kokonaismääräksi arvioidaan 2 500–10 000 aikuista lintua.
Filippiinienpitan elinympäristöä ovat tiheää aluskasvillisuutta kasvavat alankometsät, joissa on kalkkikivikarstimaata, sekä kalkkikivilohkareiden täplittämät metsät aina 750 korkeuteen asti. Sitä on löydetty myös kitukasvuisilta kalkkikivimailta ja Mindanaolla myös muokatuista metsistä. Hilong Hilong -vuoren itärinteillä Mindanaolla filippiinienpitan esiintyminen keskittyy pienikasvuista Xanthostemon verdugonianus -myrttikasvipuuta kasvaviin metsiin, ja Mount Hamiguitanin alavilla alueilla se elää bonsaimaisissa kääpiömetsissä.
Filippiinienpitta on vähän tutkittu laji. Sen näkee yleensä maassa tai sen läheisyydessä. Se hyppelee maassa, mutta voi lentää usean metrin korkeuteen istumaan puun oksalle. Filippiinienpitan ravintoa ovat hyönteiset ja madot, joita se etsii maasta puunrunkojen ja kivien alta sekä kuolleiden lehtien seasta. Filippiinienpitan laulu koostuu lyhyistä, koväänisistä, 4–6 kertaa peräkkäin toistettavista whep-whep-whep-whep-haukahduksista, joita se toistaa muutaman sekunnin välein. Tätä ääntä kuulee usein sateiden jälkeen korkeilta oksilta.
Filippiinienpitan lisääntymisestä tiedetään vain vähän. Sen on kuultu laulavan huhti-kesäkuussa, jolloin on sadekausi ja useimpien muiden Filippiinien varpuslintujen pesintäkausi. Poikasia on löydetty kesäkuussa ja heinäkuussa.
Filippiinienpitta luokitellaan vaarantuneeksi lajiksi. Sen kokonaiskanta on pieni, pahoin sirpaloitunut ja todennäköisesti nopeasti taantuva. Suurin uhka lajille on metsien väheneminen. Filippiinienpitan asuinsaaret olivat aikoinaan kokonaan metsien peitossa, mutta nyt niistä on jäljellä vain vähän. Mindanaon metsäalasta oli vuonna 1988 jäljellä vain 29 prosenttia, josta valtaosa yli 1000 metrin korkeudessa. Metsäala on siitäkin vähentynyt. Boholin metsistä uskotaan olevan jäljellä vain 4 prosenttia. Samarilla ja Leytellä oli vuonna 1989 jäljellä vain 433 neliökilometriä vanhaa dipterokarpusmetsää. Jäljellä olevia metsiä uhkaavat rottingin ja polttopuun keruu, kaskiviljely, metsästys, kaivostoiminta ja metsätalous. Lajia tavataan Rajah Sikatunan suojelualueella, jossa ympäristön painetta on pyritty minimoimaan ja puiston rajoilla on tehty metsänistutuksia.
