Niilinkrokotiili (Crocodylus niloticus) on yksi Afrikassa elävästä kolmesta krokotiilista ja toiseksi suurin krokotiililaji. Suurin on suistokrokotiili (Crocodylus porosus). Koska niilinkrokotiilin tiedetään syöneen myös ihmisiä, on sitä sekä vihattu että kunnioitettu. Muinaisessa Egyptissä krokotiileja muumioitiin ja palvottiin jumalina. Niilinkrokotiilin koko, maine, laaja levinneisyys ja selkkaukset ihmisten kanssa ovat pitäneet sen tunnetuimpana kaikista krokotiileista.
Yö
YöllinenLi
LihansyöjäRa
RaadonsyöjäPu
PuolivesieläimetHu
Huippupeto eläimetEs
Esiyksilölliset eläimetSe
SeurakuntaOv
OvipaarinenVä
VäijytyspetoKa
Kaivavat eläimetPo
PolygynyVa
VaarallinenYk
Yksinäiset eläimetSo
Sosiaaliset eläimetDo
DominanssihierarkiaEi
Ei siirtolainenKe
KesähorrosN
alkaaVa
Vaaralliset eläimetNiilinkrokotiili on suurin Afrikan krokotiileista. Se voi kasvaa peräti viisi metriä pitkäksi, joskus harvoin kuusimetriseksi. Normaalisti naaras painaa 450 kilogrammaa, mutta erittäin harvoin se voi saavuttaa 900 kilogramman painon. Uros voi olla korkeintaan 30 prosenttia suurempi kuin naaras.
On väitetty löydetyn seitsemän metriä tai vielä pidempiäkin yksilöitä, mutta väitteille ei ole luotettavia todisteita. Usein pituusarviot ovatkin karkeasti liioiteltuja. Ei tiedetä, miksi jotkin krokotiilit kasvavat isommiksi kuin toiset. Todennäköisesti kasvuun vaikuttaa ympäristö: suosiollisessa ympäristössä isoksi kasvaminen on mahdollista. Täten nykyisin ei nähtäne niilinkrokotiilien pituusennätyksiä, koska suurien metsästysten jälkeen ei ole suuria populaatioita ja laajoja kosteikkoja, joiden molempien ansiosta suureksi kasvaminen on ollut mahdollista.
On pystytty osoittamaan, että kylmemmässä ilmastossa, kuten Afrikan pohjoisosassa, kasvavat niilinkrokotiilit ovat pienempiä, vain noin neljä metriä pitkiä. Malissa ja Saharan autiomaassa on myös kääpiönkokoisia niilinkrokotiileja, jotka saavuttavat vaivaisen kahden tai kolmen metrin pituuden. Näin pieniin mittoihin todennäköisin syy ovat epäihanteelliset ympäristöolosuhteet.
Niilinkrokotiilia tavataan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sekä Madagaskarin saarella.
Historiallisina aikoina laji on hävinnyt Komoreilta ja Välimeren lähiympäristöstä, jossa sitä tavattiin Algeriassa, Niilinjoen suistossa sekä nykyisten Israelin ja Jordanian alueilta.
Läntisessä ja keskisessä Afrikassa elävät, aikaisemmin niilinkrokotiileiksi tulkitut krokotiilit on 2000-luvulla erotettu omaksi lajikseen Crocodylus suchus.
Kuten kaikilla muillakin krokotiileilla, niilinkrokotiililla on neljä jalkaa ja uimisessa erinomainen voimakas häntä. Sen iho on suomukas, ja selässä sekä hännässä on erityinen luutunut kilpi. Niilinkrokotiilin silmässä on vilkkuluomi, jonka tarkoitus on suojata silmää. Sanonta krokotiilin kyyneleistä ei ole kokonaan mielikuvituksen tuotetta, sillä niilinkrokotiililla on kyynelkanava, ja matelija voi puhdistaa silmänsä kyynelillä.
Sieraimet, korvat sekä silmät sijaitsevat pään yläosassa, jotta muu ruumis voi pysytellä piilossa pinnan alla niilinkrokotiilin väijyessä saalista. Krokotiilin paksu iho on päältä oliivinvihreä ja vatsapuolelta keltainen, mikä auttaa myös piiloutumisessa. Maalla niilinkrokotiilit pääasiallisesti ryömivät, mutta voivat kulkea jaloillaan; pienet yksilöt kykenevät peräti ravaamaan. Sydämessä on neljä kammiota, kuten linnuilla, mikä on erityisen hyödyllistä, kun krokotiili hapettaa verensä. Yleensä niilinkrokotiilit sukeltavat vain muutaman minuutin ajan, mutta uhattuina ne voivat olla pinnan alla 30 minuutista peräti 2 tuntiin, jos ne pysyvät passiivisina.
Leuat ovat erittäin voimakkaat. Niissä on 64 tai 68 kartionmuotoista hammasta. Suun molemmilla puolilla yläleuan etuosassa on 5 hammasta ja taempana 14 tai 15. Alaleuassa on molemmilla puolilla 14 tai 15 hammasta.
Niilinkrokotiilit pystyvät tuottamaan runsaasti erilaisia ääniä, ja niillä on hyvä kuulo. Niiden iholla on vielä vaikeasti selitettävissä olevia tuntoelimiä, jotka voivat reagoida vedenpaineen muutoksiin.
Poikaset syövät hyönteisiä ja pieniä selkärangattomia. Pian niiden ruokalistalle kuuluu sammakoita, matelijoita ja lintuja. Kuitenkin jopa 70 prosenttia aikuisista niilinkrokotiileista syö kaloja, vaikkakin suurimmat yksilöt voivat saalistaa minkä tahansa joen rannalle vettä juomaan tulleen selkärankaisen, lukuun ottamatta aikuisia elefantteja ja virtahepoja. Näitä eläimiä vastaan niilinkrokotiilit eivät pärjää. Kuitenkaan niilinkrokotiilien vaarallisuutta ei voi vähätellä, sillä edes leijona ei ole turvassa niiltä. Tunnetusti krokotiilit syövät seeproja, nuoria sarvikuonoja, puhveleita, antilooppeja, kirahveja, isoja kissoja ja toisia krokotiilejakin. On myös dokumentoitu niilinkrokotiili saalistamassa sarvikuonoa.
Aikuiset niilinkrokotiilit käyttävät ruumistaan ja häntäänsä siirtääkseen kalajoukkioita kohti rantapengerta ja sitten kerätäkseen kaloja suuhun nopeilla sivuttaisilla päänheilautuksilla. Ne voivat myös toimia yhteistyössä muodostamalla puoliympyrän muotoisen "muurin" joen poikki, jolloin vaeltavat kalat jäävät ansaan. Hallitsevin krokotiili syö ensin.
Niilinkrokotiilien kyky väijyä lähes kokonaan pinnan alla yhdistettynä lyhyiden etäisyyksien nopeaan kulkemiseen tekee niistä tehokkaita isojen saaliiden saalistajia. Ne nappaavat suurenkin saaliin vahvojen leukojensa väliin, vetävät pinnan alle ja hukuttavat sen. Ne voivat myös syödä haaskoja, vaikka välttävätkin mädäntynyttä lihaa.
Koska krokotiilien hampaat ovat tylsät, ne eivät voi jauhaa saalistaan. Siksi ne repivät sen kappaleiksi vedessä heiluttamalla ruumistaan rajusti ja sen jälkeen nielevät kappaleet. Toisaalta ne voivat piilottaa saaliin kiven tai puunrungon alle mätänemään, jolloin se on helpompi paloitella myöhemmin.
Niilinkrokotiilin purentavoima on noin 350 kg/cm², mikä tekee siitä maailman voimakkaimman purijan.
Urospuoliset krokotiilit tulevat sukukypsiksi noin 3 metrin pituisina ja naaraat 2–2,5 metrin pituisina. Normaaliolosuhteissa molemmat sukupuolet ovat sukukypsiä noin 10-vuotiaana.
Kiimassa urokset viettelevät naaraita mylvimällä, läiskimällä kuonoaan veteen, purskauttelemalla vettä nenästään ja päästelemällä paljon muita ääniä. Naaraat suosivat suurimpia uroksia. Kun naaras on valinnut uroksen, pari livertelee keskenään ja hankaa leukojensa alaosia toisiinsa. Naaraat munivat noin 2 kuukautta parittelun jälkeen.
Pesintä on marras- tai joulukuussa, jolloin pohjoisessa Afrikassa on kuiva kausi ja eteläisessä sateinen. Niilinkrokotiili suosii pesäpaikkanaan hiekkaisia rantoja ja ojanvarsia. Kun sopiva pesäpaikka on löytynyt, naaras kaivaa korkeintaan 0,5 metrin syvyisen kuopan muutaman metrin päähän joenpenkereestä ja munii pesään 25–80 munaa. Munien määrä vaihtelee eri populaatioissa, mutta keskimäärin munia on 50. Useat naaraat voivat pesiä lähekkäin.
Kun naaras on muninut, se peittää munat hiekalla ja vahtii niitä koko 3 kuukautta vievän haudontavaiheen ajan. Usein tuleva isäkin pysyttelee lähistöllä, ja yhdessä pariskunta hyökkää aggressiivisesti kaikkien tunkeilijoiden kimppuun. Naaras jättää munat vain, jos sen tarvitsee viilentää ruumiinsa käymällä pikaisesti vedessä tai varjopaikassa. Vaikka niilinkrokotiilivanhemmat vahtivat hyvin muniaan, niitä varastavat tilaisuuden tullen ihmiset, varaanit ja jotkin muut eläimet.
Ennen kuin niilinkrokotiilinpoikaset kuoriutuvat, ne alkavat äännellä kimeästi. Tämän kuullessaan emo kaivaa pesän auki. Sekä emo että isä voivat kerätä munia suuhunsa, rikkoa kuoren pyörittämällä munaa kielen ja ylemmän kitalaen välissä ja sitten päästää jälkikasvun vapaaksi. Kun poikaset ovat kuoriutuneet, emo saattaa johdattaa ne veteen, tai jopa kantaa suussaan.
Poikasten sukupuoli määräytyy hauduntavaiheen puolenvälin lämpötilan mukaan, ei siis geenien. Jos pesän sisällä on alle 31,7 °C tai yli 34,5 °C, jälkikasvu tulee olemaan naaraspuolinen. Urospuolinen jälkikasvu voi tulla vain, jos lämpötila on 31,7 ja 34,5 celsiusasteen välillä.
Vastasyntyneet poikaset ovat noin 30 cm pitkiä, ja ne kasvavat joka vuosi saman määrän. Emo suojelee poikasiaan korkeintaan kahden ensimmäisen vuoden ajan, ja jos samalla alueella on useampia pesiä, emot voivat muodostaa "lastentarhan". Äidit voivat suojella poikasiaan nappaamalla ne suuhunsa. Kun kaksi vuotta on kulunut, poikaset ovat noin 1,2 metriä pitkiä, ja ne lähtevät luonnollisesti pesäalueelta. Ne joutuvat välttelemään vanhempia ja isompia krokotiileja.
Krokotiilien pitkäikäisyydestä ei olla hyvin varmoja, mutta isommat lajit (niilinkrokotiili mukaan lukien) elävät pidempään, keskimääräisesti peräti 70–100 vuotta.
