Ruskeakarhu
Karhu eli ruskeakarhu (Ursus arctos) on Euroopan suurimpia petoeläimiä. Sen eri alalajeja tavataan monilla alueilla Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Karhun pituus on 135–250 senttimetriä ja paino 60–300 kilogrammaa, uros on selvästi suurempi kuin naaras. Karhun ruskean turkin sävy vaihtelee melkein mustasta vaalean kellanharmaaseen.
Karhut nukkuvat talviunta puoli vuotta. Poikaset syntyvät talvipesään. Karhu on kaikkiruokainen, se syö paljon kasviravintoa ja varsinkin marjoja.
Karhu on Suomen kansalliseläin.
Hä
HämäräYö
YöllinenKa
Kaikkiruokaiset eläimetKaikkiruokaisuus tarkoittaa sitä, että jokin eläin syö niin kasvi- kuin eläinravintoakin. Kaikkiruokaisuutta harrastavaa eläintä kutsutaan o...
Ma
MaanpäällinenVa
Vanhat eläimetNo
NomadiRe
ReviiriReviiri tai territorio on eläimen elinpiirin osa, jota eläin puolustaa saman lajin yksilöiltä. Pesintäreviirejä puolustetaan vain saman sukup...
Ka
Kaivavat eläimetSe
SeurakuntaPe
PetoeläimetSaalistus eli predaatio on ekologinen vuorovaikutussuhde, jossa eliö, saalistaja, käyttää ravinnokseen toisia eläviä eliöitä, saaliita. Saa...
Vi
ViviparousSa
SarjamonogamiaVa
VaarallinenYk
Yksinäiset eläimetDo
DominanssihierarkiaTa
TalvihorrosTalvihorros eli hibernaatio tarkoittaa säänneltyä alilämpöisyyttä, jonka avulla eläimet voivat säästää energiaa talven ylitse. Talvihorr...
B
alkaaOn
Onnelliset eläimetKa
Kanadan maakunnan eläimetKarhu on Euroopan suurin petoeläin. Eurooppalaisen ruskeakarhun pituus on 135–250 senttimetriä ja hännän pituus on 5–15 senttimetriä. Naaraskarhun säkäkorkeus on 80–90 senttimetriä ja uroksen 90–125 senttimetriä. Naaraat painavat 60–200 kilogrammaa, urokset 100–300 kilogrammaa. Suurin punnittu luonnossa elänyt suomalainen karhu on painanut 373 kilogrammaa. Kuusamon Suurpetokeskuksessa elävän kesyn Juuso-karhun painoksi on punnittu 483 kilogrammaa. Pohjoisamerikkalaiset alalajit harmaakarhu ja kodiakinkarhu voivat kasvaa huomattavasti suuremmiksi ja painaa jopa 650 kilogrammaa. Kaikkein pienin alalaji on syyriankarhu.
Kaikki karhun alalajit ovat tukevarakenteisia, isopäisiä ja kyttyräselkäisiä. Niillä on tuuhea turkki ja vahvat tassut, jotka soveltuvat paremmin kaivamiseen kuin puissa kiipeilyyn. Karhun korvat ovat pienet ja pyöreäpäiset, mutta kuitenkin selvästi erottuvat.
Karhun turkin väritys vaihtelee miltei mustasta aina vaalean kellanharmaaseen asti, jopa lähes valkoisia tavataan silloin tällöin.
Karhun jälki on luonnonvaraisista eläimistä Suomen suurin. Sen takakäpälän jälki muistuttaa ihmisen jälkeä, mutta jalkaterän painallus on hieman leveämpi ja kolmiomaisempi kuin ihmisellä. Karhun jäljessä näkyy viisi varpaan ja kynnen painallusta. Etukäpälän jälki ilman kynsiä on 12–15 senttimetriä pitkä ja takakäpälän 18–25 senttimetriä. Karhun jälki on 10–18 senttimetriä leveä.
Karhun uloste vaihtelee sen käyttämän ravinnon mukaan. Sen ulostekasa on lehmän tai hirven jätösten kokoinen. Kesällä uloste muistuttaa ulkoisesti ruskeaa lehmän tai hirven ulostetta, mutta on sisältä musta. Syksyllä ulosteessa on marjoja ja lehtiä. Pelkkää lihaa syöneen karhun uloste on löysää ja mustaa, kun taas haaskaa syöneen karhun uloste on ruskeampaa ja sisältää karvoja ja luunpalasia.
Karhu on aiemmin elänyt laajoilla alueilla Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa, mutta on vähentynyt monilta alueilta. Amerikassa tavattavat harmaakarhu ja kodiakinkarhu ovat karhun alalajeja, mutta mustakarhu (Ursus americanus) on oma erillinen lajinsa. Alaskan ABC-saarilla elävä ruskeakarhu on läheisempää sukua jääkarhulle kuin muualla maailmassa eläville ruskeakarhuille.
Karhu elää hyvin erilaisissa elinympäristöissä Aasian aroilta tundraan ja lauhkeisiin sademetsiin.
Karhuja on maailmassa yhteensä noin 230 000 yksilöä, suurimmat populaatiot Venäjällä (noin 120 000), Yhdysvalloissa (32 500) ja Kanadassa (21 750). Euroopassa on yhteensä noin 14 000 karhua. Etelä-Euroopassa ja Alpeilla on useita pieniä populaatioita, jotka elävät eristyksissä muista. Myös Aasiassa on eristyneitä populaatioita, mutta niiden suuruudesta ei ole luotettavaa tietoa. Intiassa on alle tuhat karhua hajaantuneena moneen ryhmään. Kiinassa on kaksi populaatiota, toinen alle tuhat, toisessa alle 6 000 yksilöä. Japanin Hokkaidolla on ilmeisesti noin 2 000 karhua.
Suomessa karhu on silmälläpidettävä laji. Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen karhukanta on kasvanut 2000-luvulla; ennen vuoden 2020 metsästyskautta Suomessa oli arviolta 2 300–2 500 yksilöä. Moni Suomen karhu siirtyy syksyn tullen Venäjälle. Karhuja esiintyy koko Suomessa lukuun ottamatta Ahvenanmaata, mutta kanta keskittyy Itä-Suomeen ja Lappiin. Karhu kuuluu Suomessa riistaeläimiin.
Suomessa esiintyy perimältään kahta erilaista karhua. Karhu metsästettiin Suomessa lähes sukupuuttoon 1900-luvun alussa, jonka jälkeen Suomeen palasi karhuja Venäjältä. Pietarin suunnalta tulleet karhut asuttivat eteläisen Suomen Lieksan korkeudelle asti ja Kuolan niemimaalta tulleet karhut pohjoisen Suomen.
Talvella karhut nukkuvat Suomessa talviunta, joka kestää vähän alle puoli vuotta. Eteläisessä Suomessa karhu saattaa kuitenkin olla aktiivinen ympäri vuoden.
Karhu alkaa valmistautua talviunta varten keräämällä kymmeniä kiloja rasvaa hiilihydraattipitoisesta ruoasta, kuten marjoista. Vähän ennen talviunta karhu lopettaa syömisen ja tyhjentää suolensa ruokamassasta. Karhu vetäytyy talvipesään syksyllä loka–marraskuussa. Se päättää talvehtimispaikkansa sijainnin yleensä noin kaksi viikkoa ennen talviunen alkua. Tällöin myös karhun liikkuminen vähenee.
Karhun talvipesissä esiintyy paljon yksilöllisiä eroja. Yleisin talvipesätyyppi on hylättyyn muurahaiskekoon tehty kolo, jonka suuaukko on peitetty sammalilla. Toiseksi yleisin talvipesätyyppi on maahan kaivettu onkalo. Karhu voi tehdä talvipesänsä myös tiheän kuusen juureen, kallionkoloon tai ison kiven alle. Moni uroskarhu asettuu makuulle kuoppaan ja antaa lumen sataa päälleen.
Karhun talviuni ei ole yhtä syvää kuin lepakoiden ja siilien talvihorros, sillä karhun ruumiinlämpö laskee 33 asteeseen (vrt. talvihorrostajilla lähes nolla astetta). Naaraskarhun ruumiin lämpötila pysyy kuitenkin 37 asteessa synnyttämiseen asti. Karhu reagoi talviunen aikana ympäristöönsä, ja toisinaan se herää kesken talviunen, kun sen ruumiin ravintovarastot ehtyvät ennenaikaisesti. Naaraskarhu synnyttää talviunen aikana. Karhun syke laskee talviunen aikana 40 lyönnistä minuutissa 10 lyöntiin. Talvehtiessaan karhu ei virtsaa eikä ulosta. Sen virtsa siirtyy virtsarakosta maksaan, missä se muuttuu valkuaisaineiksi.
Keväällä karhu herää talviunesta maalis-huhtikuussa, kun auringon sulattama lumi valuu sen pesään. Talven jälkeen karhu-urokset lähtevät naaraita aikaisemmin liikkeelle. Urokset lähtevät liikkeelle yleensä heti, kun lunta on riittävän vähän hirvien metsästykseen. Naaraat pentuineen lähtevät liikkeelle vasta maan ollessa kokonaan sula. Odotellessaan lumen sulamista karhu tekee pesän lähelle tai pesään oksista makuupaikan ja syö puiden silmuja sekä vesikasveja pesän läheltä. Lumipeitteen vähennyttyä tarpeeksi karhu alkaa metsästää hirviä. Jollei tämä onnistu, se täyttää ravinnontarvettaan muurahaisilla.
Karhu elää vaihtelevammissa ympäristöissä kuin mikään sukulaislajinsa, ja myös sen ruokavalio vaihtelee elinympäristön mukaan. Monet muut karhulajit ovat lähinnä kasvinsyöjiä, jääkarhut lihansyöjiä, ja ruskeakarhu asettuu näiden kahden ääripään välille. Ruskeakarhun ravinnosta noin 30 prosenttia on lihaa: pääosin hirviä, kauriita, kaloja, lintuja ja haaskoja. Pohjois-Amerikan karhut syövät muita enemmän lihaa ja kalaa (esimerkiksi kutevia lohia).Yellowstonessa karhut syövät kesäisin valtavia määriä hietayökkösiä (jopa 40 000 päivässä) ja voivat saada puolet vuosittaisesta ravintoenergiastaan näistä hyönteisistä. Euroopan ja Aasian karhut syövät kasveja, juuria, hyönteisiä, marjoja, pähkinöitä, viljaa sekä eläinravintoa, kuten hyönteisiä, nisäkkäitä ja kaloja, jos niitä on saatavana.
Karhu lopettaa saaliinsa murtamalla selkärangan etutassun iskulla tai puremalla saalista niskaan, kaulaan tai selkään. Karhu varastoi usein saaliinsa peittelemällä sen maalla, varvuilla ja sammalella tai talvisin lumella. Karhu pysyttelee ison saaliin lähistöllä jopa useita päiviä syöden sitä silloin tällöin.
Karhu tulee sukukypsäksi 3–5 vuoden ikäisenä, ja sukukypsyys jatkuu sen jälkeen pitkään. Karhujen kiima ajoittuu touko–heinäkuuhun, ja pariutumismenoihin kuuluvat urosten taistelut naaraista. Karhu parittelee kesä–heinäkuussa, mutta munasolu kiinnittyy kohdun seinämään vasta loppusyksyllä. Karhunaaras kantaa pitkään, jopa 270 vuorokautta. Pentuja on yleensä kerrallaan 1–4, ja ne syntyvät tammi–helmikuussa talvipesään. Pentu saa talvipesässä ravintonsa emonsa maidosta. Karhunaaras ei saa pentuja joka vuosi, vaan se synnyttää vain 2–4 vuoden välein.
Karhut elävät luonnossa 20–25-vuotiaiksi, tarhassa jopa yli 40-vuotiaiksi.
Uroskarhujen on todettu tappavan nuoria, alle vuoden ikäisiä karhunpentuja. Tällaisen käyttäytymisen on uskottu kehittyneen siksi, että naaras saattaa tulla ilman pentuja uudelleen kiimaiseksi ja uros voi päästä parittelemaan. Suomessa karhun pentukuolleisuus on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan noin 40 prosenttia.
Karhun pennut seuraavat emoaan seuraavan vuoden kevääseen asti.
Karhulla ei ole paljon luontaisia vihollisia, lukuun ottamatta tiikereitä ja muita karhuja. Siperiantiikerit saalistavat yleensä nuoria karhuja, mutta myös täysikasvuinen naaraskarhu kelpaa niille. Tutkituissa 44 tapauksessa, jossa tiikeri ja karhu kohtasivat, tiikeri teki aloitteen 12 tapauksessa ja karhu kahdeksassa. Joka toisessa tapauksessa karhu kuoli, 27 %:ssa tapauksista tiikeri kuoli ja 23 % molemmat selvisivät.
