Kääpiökaimaani (Paleosuchus palpebrosus) on Etelä-Amerikassa luonnonvaraisena elävä alligaattorilaji. Se kasvaa vain runsaan metrin pituiseksi ja on täten maailman pienin krokotiilieläin. Lajin kuvasi ranskalainen eläintieteilijä Georges Cuvier vuonna 1807.
Kääpiökaimaaniuros kasvaa vain 1,3–1,6-metriseksi ja naaras 1,2 metriä pitkäksi. Täysikasvuiset yksilöt painavat noin 6–7 kilogrammaa. Lajin väritys on selkäpuolelta nuorena suklaanruskea ja vanhana usein myös musta. Vatsapuoli on vaalea. Musta väri tekee kääpiökaimaanin valkoisista hampaista erityisen huomiota herättävät. Silmät ovat yleensä harmaat, joskus kullankeltaiset. Kääpiökaimaanin hammasjärjestys on erilainen kuin muilla kaimaaneilla. Yläleuan päässä on neljä hammasta, kun muilla lajeilla on yksi enemmän. Hampaita on yhteensä 78–82. Myös nahan kuviointi on erilainen. Kääpiökaimaanilla kulkee selkäpuolella 17–20 pitkittäisriviä, kun kaikilla muilla lajeilla niitä on vain 7–9. Nahka on myös luisevampi kuin muilla lahkon lajeilla. Lajin pää on lyhyt, sileä ja kovera.
Kääpiökaimaani elää luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa. Lajia esiintyy Boliviassa, Brasiliassa, Kolumbiassa, Ecuadorissa, Ranskan Guyanassa, Guyanassa, Paraguayssa, Perussa ja Surinamessa. Levinneisyysalue ulottuu pohjoisessa Orinoco-jokeen, etelässä Etelä-Brasiliaan, lännessä Andeihin ja idässä Atlanttiin.
Kääpiökaimaani viihtyy parhaiten puhtaissa, kirkkaissa ja nopeasti virtaavissa joissa, myös koskissa ja putoksissa. Laji ei kuitenkaan ole nirso elinalueensa suhteen ja sitä tavataan hyvin erilaisista ympäristöistä. Kääpiökaimaani pitää kylmemmästä vedestä kuin muut kaimaanit. Sitä tavataan myös vuorovesivyöhykkeellä, tulva-alueilla ja jopa muutaman metrin levyisissä pienissä lammissa.
Laji on varsin runsaslukuinen, koska sen nahalle on vain vähän käyttöä eikä se ole vaarallinen ihmisille. Kannan kooksi arvioidaan yli miljoona yksilöä.
Kääpiökaimaani viettää päivän pääosin makoilemalla rannalla, mutta se on silti varsin sosiaalinen laji. Kääpiökaimaani lähettää lajitovereilleen viestejä hajun, äänen ja liikkeiden avulla. Kääpiökaimaani liikkuu yleensä kuitenkin yksin tai pareittain. Ne vaeltavat kuitenkin usein suurempina joukkoina. Kääpiökaimaanien hierarkiassa yleensä koko ja aggressiivisuus ratkaisevat. Hallitsevat yksilöt saavat parhaat elinalueet, lisääntymispaikat ja ruokailualueet. Asemaansa ne puolustavat yleensä vain erilaisten eleiden avulla. Fyysistä kontaktia tarvitaan vain harvoin. Jos niin kuitenkin käy, ne yrittävät aluksi saada itsensä lajitoverin silmissä isommaksi ja sähisevät toisilleen. Sen jälkeen ne painivat keskenään, jolloin koko yleensä ratkaisee eikä niiden tarvitse käyttää hampaitaan. Uroskääpiökaimaanit ajavat muut reviirille tulleet urokset pois. Siten ne pyrkivät varmistamaan, että kaikki alueen naaraat parittelevat vain sen kanssa.
Kääpiökaimaani syö melko pienikokoisia eläimiä, kuten sammakoita, etanoita, pieniä nisäkkäitä ja hyönteisiä. Suuret yksilöt syövät myös lintuja ja matelijoita. Ruokavalio vaihtelee paljolti koon mukaan.
Kääpiökaimaani lisääntyy tavallisesti kuivana kautena, mutta tarkkaa lisääntymisaikaa ei ole. Sekä uros että naaraat rakentavat pesäkeon kasviaineksesta ja mudasta. Naaras munii pesään 10–25 munaa, jotka painavat 61–70 grammaa. Uros poistuu muninnan jälkeen ja jättää naaraan huolehtimaan munista. Munat hautuvat noin 90 päivää. Poikasten kuoriuduttua naaras avaa pesän, minkä jälkeen poikaset pysyvät maalla muutamia päiviä kunnes niiden nahkaa peittävä limakerros on kuivunut. Poikasia ja munia verottavat monet pedot, kuten pesukarhut, rotat ja vesilinnut. Aikuisetkin yksilöt voivat jäädä jaguaarien tai suurten käärmeiden saaliiksi. Täydellisen lisääntymiskyvyn kääpiökaimaanit saavuttavat myöhään, vasta noin kymmenvuotiaina ja vähintään metrin pituisina.
