Lymykaija (Pezoporus wallicus) on Australiassa elävä kaijalaji. Se on yökaijan ja kakapon ohella ainoa yöllä liikkuva papukaija.
Lymykaijan pituus on 29–32 senttiä,ja paino on 68–83 grammaa. Pyrstön osuus pituudesta on 20 senttiä. Se on papukaijaksi keskikokoinen. Höyhenpuvun pohjavärinä on vihreä, jota täplittävät mustat ja keltaiset pilkut. Vatsapuoli on vihertävänkeltainen ja sitä kirjovat mustat poikkijuovat. Pyrstö on pitkä ja suippo, väriltään kellanvihreä ja tummanruskeiden juovien kirjoma. Aikuisten lintujen otsassa on oranssinpunainen juova, nuorilta se puuttuu. Ne saavat sen 3–4 kuukauden iässä. Lisäksi keskenkasvuisten väritys on sameampi, iiris ruskea, pyrstö lyhyempi. Niiden pää, niska, yläselkä ja rinta ovat vihreitä ja niillä jokaisessa höyhenessä mustat kuviot. Sukupuolet eroavat vain siinä, että naaraalla on poskissa, korvien luona ja kurkusta vatsaan ulottuvalla alueella mustia höyheniä. Molempien siivissä silmiinpistävät vaaleankeltaiset viivat. Vahanahka on harmahtavan vaaleanpunainen ja nokka harmaanruskea tai sarven värinen. Lymykaijan harmaanruskeat nilkat ovat pitkät eivätkä kynnet ole yhtä käyrät kuin muilla papukaijoilla. Silmien iiris on vaaleankeltainen. Lymykaija eroaa toisesta samaan sukuun kuuluvasta lajista eli yökaijasta pidemmän pyrstön perusteella.
Lymykaijaa tavataan hajanaisesti Australian itäosan rannikkoalueilla Queenslandin kaakkoisosissa, Uuden Etelä-Walesin koillis- ja itäosista, Victorian rannikkoalueilta, Bassinsalmen saarilta ja Tasmaniassa, jossa elää vankin populaatio. Lisäksi Lounais-Australiassa elää kaksi uhanalaista populaatiota. Etelä-Australian osavaltiosta laji on hävinnyt. Lymykaijasta erotetaan kolme alalajia. Itäinen alalaji (Pezoporus wallicus wallicus) elää Manner-Australian kaakkoisosissa Queenslandissä, Uudessa-Etelä-Walesissä ja Victoriassa. Sen vankimmat elinpaikat ovat Uuden-Etelä-Walesin etelärannikolla. Sen kanta käsittää arviolta 2000 pesivää paria. Tasmanian alalaji (P. w. leachi) on vähiten vaarassa ja on yleisin saaren lounaisosissa. Läntinen alalaji (P. w. flavirostris) on sen sijaan uhanalainen ja kanta käsittää alle 450 yksilöä.
Lymykaijan elinympäristöä ovat avoimet suot, nummet ja ruohikkomaat. Asutus on kuitenkin levinnyt alueelle ja suurin osa rannikon soista on jo kuivatettu ja lymykaijat ovat jääneet eristyksiin hajallaan oleviin ranta- ja vuorinummille. Elinympäristön sopivuuden kannalta ovat ratkaisevia ajoittain toistuvat luontaiset maastopalot. Ihmisen toiminnan aikaansaamat suurpalot ovat kuitenkin haitallisia. Levinneisyysalue kattaa yhä 50 000–100 000 km² ja lajin kokonaismääräksi arvioidaan 110 000 yksilöä. Lajin suojelu on tehokkainta kansallispuistoissa ja suojelualueilla. Sen asuinnummia on myös pyritty hoitamaan niin, että pensaikko pysyy sopivan ikäisenä ja tiheänä lymykaijalle. Lymykaija on rauhoitettu Australiassa ja se kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I.
Lymykaija on arka ja piilotteleva lintu, joka liikkuu enimmäkseen öisin. Vaaran uhatessa se pysyy paikoillaan viime hetkeen asti. Sille antaa turvaa hyvä suojaväri joka sulautuu hyvin ympäröivään maastoon. Lymykaija ei ole useimpien papukaijojen tavoin kömpelö kävelijä ja on nopea juoksija pitkien jalkojensa ansiosta. Jos juoksu ei auta pakenemiseen, se nousee lentoon ja lentää lyhyen matkan jonka jälkeen tekeytyy huomaamattomaksi. Sen huomaaminen puista on hyvin hankalaa vaikka se istuu yleensä suurilla oksilla ja puunrunkojen päällä. Sen havaitseekin helpommin kulkemalla varovasti kasvillisuuden läpi ja yrittää saada lentoon. Huonon lentotaitonsa vuoksi aikuiset lymykaijat ovat paikkalintuja. Ne poistuvat siltä vain tulen tieltä tai sen polttamalta alueelta. Lisäksi nuoret yksilöt vaeltavat etsiessään omaa elinaluetta. Niiden ääntelyä on korkea, kauas kantava huuto, jota seuraa sarja voimakkaita, laskevia ääniä, joista viimeinen on kaksiosainen ja pidentynyt. Lymykaijat ääntelevät öisin ja jatkavat sitä sarastukseen asti, mutta ovat päivällä hiljaa. Ääntely ei muistuta alueen muiden papukaijojen ääntelyä, mutta sen voi sekoittaa nummimesikon (Glyciphila melanops) ääntelyyn.
Lymykaijat löytävät ravintoa samalta paikalta vuoden ympäri. Ruokansa ne etsivät maasta ja syövät siemeniä, nuoria versoja, heiniä, ruohoja ja pensaita. Niiden arvellaan saavan tarvittavan veden ravinnon mukana, mutta käyttävät hyväkseen vesikuoppia. Veden säästämisessä auttaa lajin yöaktiivisuus.
Lymykaijat pesivät syys-joulukuussa. Ne rakentavat matalan, kulhomaisen pesän ruohoista, oksista, lehdistä ja juurista. Se tehdään suojaisaan paikkaan matalan pensaan alle kasvillisuuden suojaan ja linnut rakentavat usein myös tunnelin pitääkseen pesän piilossa. Se ei kuitenkaan kuulu kolopesijöihin poiketen tässäkin muista papukaijoista. Joskus ne munivat suoraan maahan. Munia on poikueessa 1–6, yleensä 3–4. Munien ja poikasten haudonta jää naaraan tehtäväksi. Uros ruokkii naarasta munien haudonnan ajan ja poikasten kuoriutumisen jälkeen ruokkii myös niitä. Haudonta kestää noin 24 päivää. Poikasten untuva ja ulosteet ovat mustia, joka auttaa niitä pysymään piilossa. Ne lähtevät pesästä kolmiviikkoisina, mutta pysyvän pesän lähistöllä kunnes ovat lentokykyisiä.
