Isoakerohekko (Acerodon jubatus) on Filippiineillä elävä hedelmälepakkojen heimoon kuuluva lepakkolaji. Se on yksi maailman suurimpia lepakoita.
Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin suomenkieliseksi nimeksi on isoakerohekko.
Isoakerohekko on yksi maailman painavimpia lepakkolajeja, se painaa jopa 1,4 kg. Ruumiin pituus on 17,8-29 cm ja siipien kärkiväli 1,5-1,7 m. Kyynärvarren pituus on 18,0-21,5 cm. Uros on naarasta suurempi.
Lajilla on muiden hedelmälepakoiden tapaan suuret kirkkaat silmät ja suhteellisen yksinkertaiset ulkoiset korvat. Korvat ja kuono ovat suunnilleen samanpituiset, molempien siipien toisessa sormessa on kynsi. Lajilla ei ole häntää.
Värissä on huomattavaa vaihtelua yksilöiden välillä, värin vaihtelu ei ole riippuvainen iästä, sukupuolesta tai maantieteellisestä sijainnista. Yleensä otsa ja pään sivut ovat tummanruskeat tai mustat, päälaki on väriltään kermasta kultaisen keltaiseen. Kaulan takaosassa on ohut oranssi raita. Turkissa on siellä täällä yksittäisiä keltaisia karvoja, etenkin kehon alaosassa.
Isoakerohekolla on kuvailtu olevan hyvin lajityypillinen haju.
Isoakerohekko elää Filippiineillä, kaikkialla paitsi Palawanin alueella ja Batanesin ja Babuyanin saariryhmillä. Panayn populaatio on kuollut sukupuuttoon, Siquijorin populaatio on myös mahdollisesti hävinnyt, vuoden 2006 tutkimuksessa isoakerohekkoa ei löytynyt saarelta.
Nykyään lajia tavataan vain samoissa yhdyskunnissa isolentäväkoirien tai joskus Pteropus hypomelanuksen kanssa. Ei ole varmaa tietoa onko asia aina ollut näin. Isolentäväkoirien yhdyskuntien uskottiin ja usein yhä uskotaan sisältävän myös isoakerohekkoa, mutta monissa yhdyskunnissa asiaa ei ole varmistettu. Isoakerohekko muodostaa yleensä korkeintaan 20 % yhdyskunnan populaatiosta, pahiten häirityillä alueilla usein alle 2 %.
Laji viettää päivänsä puissa roikkuen, yleensä lepopaikka sijaitsee jyrkässä rinteessä tai jyrkänteen reunalla, joskus mangroveissa pienillä saarilla. Laji on paikkauskollinen lepopaikkansa suhteen.
Isoakerohekko käyttää ravinnokseen hedelmiä ja lehtiä. Sen pääasiallista ravintoa ovat todennäköisesti viikunat, viikunansiemenet muodostavat keskimäärin 41 % ulosteesta. Lehtiä lepakot syövät murskaamalla ne ja imemällä lehden nesteet. Lehtien osuutta lajin ruokavaliosta ei tunneta.
Laji ruokailee yleensä luonnontilaisissa tai metsänhakkuun jälkeen kliimaksivaiheen saavuttaneissa metsissä, lentäen mahdollisesti jopa 20-30 kilometriä lepoalueeltaan päästäkseen sopivalle alueelle. Lisäksi laji ruokailee jokien rannoilla. Häirityillä tai maatalousalueilla laji ruokailee vain harvoin, mutta vierailee näillä alueilla säännöllisesti siirtyessään metsäalueelta toiselle.
Mindanaolla maanviljelijät uskovat lajin olevan tuholainen hedelmäpuuviljelmillä. Asiaa ei ole kuitenkaan varmistettu ja on mahdollista, että yksilöt olivat väärin tunnistettuja isolentäväkoiria, joiden tiedetään vierailevan hedelmätarhoilla säännöllisesti.
Lajin lisääntymistavoista tiedetään vain vähän. Tarhatut naaraat synnyttävät joka toinen vuosi, luonnossa todennäköisesti vielä harvemmin. Emo synnyttää yhden poikasen yleensä huhti-toukokuussa, myöhimmillään kesäkuun alussa. Lisääntymis- tai kantoaikaa ei tunneta.
