Tunturipöllö (Bubo scandiacus, synonyymi Nyctea scandiaca) on pohjoisella tundravyöhykkeellä tavattava suurikokoinen pöllölaji. Tunturipöllö on sopeutunut monin tavoin arktiseen elinympäristöönsä. Valkean sulkapeitteensä ansiosta se maastoutuu hyvin valkoiseen hankeen, ja ilmavan höyhenpeitteen lisäksi lintua suojaavat kylmältä nokkaa ympäröivät viikset ja jalkojen höyhenet. Lajille ovat tyypillisiä hyvien pesimävuosien jälkeiset nuorten yksilöiden vaellukset, jotka voivat ulottua tuhansien kilometrien päähän niiden synnyinsijoilta. Maailmanlaajuisesti tunturipöllö on uhanalainen, ja Suomesta ja Skandinaviasta se on miltei hävinnyt.
Pä
PäiväeläimetLi
LihansyöjäAr
ArboreaalinenMa
MaanpäällinenVä
VäijytyspetoVa
Vanhat eläimetNo
NomadiRe
ReviiriOv
OvipaarinenLe
Leijailevat linnutLi
Liitävät eläimetYk
Yksiavioiset eläimetYk
Yksinäiset eläimetMi
MigraatioS
alkaaPi
PilkullinenKa
Kanadan maakunnan linnutTunturipöllöt ovat väriltään vaaleita, mutta niillä on höyhenpuvussaan vaihtelevasti harmaata ja tummanruskeaa pilkutusta. Vanhan koiraan höyhenpuku voi olla kokonaan valkea. Nuoret naaraat taas voivat kauempaa näyttää miltei harmailta, koska niiden höyhenpuvussa tummia pilkkuja ja poikkijuovia on tiheämmässä kuin vanhoilla yksilöillä. Tunturipöllön pää on keskikokoinen ja pyöreä, ja sillä on suuret kirkkaankeltaiset silmät sekä tumma nokka, jonka sivuilla on pitkiä höyheniä suojaamassa sieraimia kylmältä. Pöllön jalat ovat kokonaan höyhenpeitteiset ja niissä on tummat kynnet. Pyrstö on suhteellisen lyhyt.
Tunturipöllö lentää rauhallisin ja syvin siiveniskuin, ja välillä se liitää. Saalistaessaan se voi lekutella paikoillaan ilmassa. Pohjoisten alueiden ankaraan ilmastoon sopeutuneena se kykenee lentämään voimakkaassakin tuulessa, vaihtelemalla pyrstön ja siiven pitkien kärkisulkien asentoa.
Tunturipöllö on kooltaan vain vähän pienempi kuin maailman suurin pöllölaji, huuhkaja. Koiraat ovat 55–60,5 senttimetriä pitkiä, ja naaraat hieman pidempiä, yleensä 60,9–67 senttimetriä. Tunturipöllökoiraat painavat 1 280–2 300 grammaa, naaraat 1 700–3 000 grammaa. Tunturipöllön siipiväli on 142–166 senttimetriä.
Laji pesii laajalla alueella pohjoisella tundravyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa. Vuonna 2013 koko maailman populaation kooksi arvioitiin 200 000 yksilöä, mutta sen jälkeen on tehty huomattavasti pienempiä arvioita. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN listasi lajin vuonna 2017 vaarantuneeksi, koska varsinkin Pohjois-Amerikassa lajin kanta on vähentynyt voimakkaasti. Tunturipöllöjen määrä on vähentynyt Pohjois-Amerikassa jopa 64 prosenttia vuosien 1970 ja 2014 välisenä aikana.
Euroopassa tunturipöllö lisääntyy vain Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Islannissa ja satunnaisesti Skotlannissa. Skandinavian alueella elävien tunturipöllöjen määrä on vähentynyt. Vielä 1900-luvun alussa tunturipöllö kuului Suomenkin vakituiseen pesimälajistoon, mutta katosi vainon ja laajamittaisen munien keruun takia 1930-luvulle mennessä. Keskieurooppalaiset keräilijät maksoivat tuolloin paikallisille asukkaille huomattavia rahasummia lajin munapesyeistä, ja ahkeralla myyjällä saattoi olla kerralla myytävänä jopa 800 tuntureilta kerättyä munaa. Varsinkin vaelluksella olleita aikuisia yksilöitä tapettiin raudoilla ja ampuma-aseilla, sekä täytettäviksi koriste-esineiksi että riekkokantojen kasvattamiseksi. Esimerkiksi pelkästään vuoden 1911 aikana ammuttiin 151 tunturipöllöä. Laji rauhoitettiin vuonna 1962. Nykyään lajia tavataan Suomessa hyvin harvinaisena ja satunnaisena pesimälajina vain pohjoisimmassa Lapissa. Käsivarren ja päälaen tuntureilla, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntien alueilla, voi jyrsijöiden esiintymisen huippuvuonna pesiä nykyään enintään 100 paria, normaalikesinä ei yhtäkään. Varmistettujen pesintöjen välillä voi Suomessa kulua jopa vuosikymmeniä; sotien jälkeiseltä ajalta pesintöjä on todennettu vain vuosina 1974, 1987, 1988, 2007 ja 2011. Suomessa lajin kansalliseksi uhanalaisuusluokitukseksi arvioitiin vuonna 2000 "erittäin uhanalainen" ja vuonna 2010 "äärimmäisen uhanalainen", ja tapetun tai vahingoitetun linnun sekä munapesyeen ja pesäpoikueen ohjeellinen korvausarvo on 3 369 euroa.
Tunturipöllöin tyypillistä elinympäristöä ovat sammal- ja jäkälätundra ja tunturinummet ja -paljakat. Pesintäpaikoikseen tunturipöllö kelpuuttaa lähinnä puuttomat tunturin laet, joskus se pesii myös vaikeapääsyisillä avoimilla soilla. Vaeltavat yksilöt suosivat laajoja peltoalueita, meren ja järvien rantoja ja saariston luotoja, mutta niitä nähdään myös kaupungeissa korkeiden rakennusten katoilla ja savupiippujen päällä tähystämässä.
Koiraan usein ilmassa päästämä soidinhuuto on kauas kantava, kumea, hieman karhea ”gooh”, ”hoorh” tai ”aoo”, joka toistuu normaalisti kuudesti muutaman sekunnin välein. Pesimäpaikoilla kuuluva varoitus on käheän haukkuva ”kväkväkväkvä” tai ”krä-krä”. Koiras ääntelee pesällä ”ka-ka-ka-ka” ja naaras ”ke-ke-ke-ke”. Poikaset kerjäävät emoilta ruokaa ”pshäh” -äänellä.
Hyviä sopuli- ja samalla myös pesimisvuosia seuraavina katoaikoina tunturipöllöt saattavat vaeltaa kauaskin tundralta. Tällaisia vaelluksia tapahtuu keskimäärin kymmenen vuoden välein, mutta laajamittaisten suurvaellusten välillä voi kulua 20–30 vuotta. Tavanomaista runsaampi vaellus osui Suomeen viimeksi talvella 1999–2000. Vaeltavia yksilöitä on havaittu esimerkiksi Helsingin edustan ulkoluodoilla, noin tuhannen kilometrin päässä pesimäalueelta. Jotkin yksilöt vaeltavat jopa Keski-Eurooppaan asti. Kauas etelään suuntautuva liikehdintä on euraasialaisten yksilöiden kohdalla kuitenkin suhteellisen harvinaista, yleensä ne siirtyvät arktisella alueella itään tai länteen päin. Pohjois-Amerikan tundralla pesivät tunturipöllöt sen sijaan muuttavat yleisesti talveksi etelämmäksi, Kanadan laajoille viljelyalueille. Koko Suomessa talvehtii vuosittain 50–150 tänne Venäjältä vaeltanutta yksilöä, pääasiassa marras-joulukuun ajan. Vaellus ei aina ulotu Etelä-Suomeen, jossa on heikoimpina vuosina havaittu vähimmillään vain yksi tunturipöllö. Pääosa vaeltajista on nuoria yksilöitä, joiden suurelle joukolle ei enää riitä ravintoa niiden synnyinalueilla. Tunturipöllöjen vaellusvietti herää, kun yksilöitä on lähtöalueella tavanomaista enemmän. Vaellukset tapahtuvat pääosin rannikoita pitkin. Vaeltajat saattavat jäädä hyvälle saalistusalueelle pitkäksikin aikaa ja puolustaa sitä kuin reviiriään. Ne ovat usein ihmistä kohtaan pelottomia, koska eivät ole pesimäalueillaan välttämättä koskaan nähneet ihmisiä.
Tunturipöllö syö pikkunisäkkäitä (etenkin tunturisopuleita), jäniksiä ja keskikokoisia lintuja, kuten lokkeja, sorsia, riekkoja ja kiirunoita, joita se saalistaa avoimilla alueilla. Pöllöille poikkeukselliseen tapaan se saalistaa lähinnä päiväsaikaan, jolloin se usein istuu jollakin kivellä, kumpareella, katolla tai muulla näköalapaikalla tähystämässä. Se on silti liikkeellä öisinkin. Tunturipöllön oksennuspallot voivat olla ihmisen nyrkin kokoisia.
Pesä on vaatimaton syvennys pienellä, usein soraisella kummulla, jolta on avoin näköala kaikkiin ilmansuuntiin. Hyvinä sopulivuosina useita pareja voi pesiä lähellä toisiaan, mutta huonoina vuosina ne eivät pesi lainkaan. Lajilla on todettu moniavioisuutta. Naaras munii huhti-toukokuussa 6–14 valkoista, lähes pyöreää munaa, ja hautoo niitä hieman yli kuukauden. Monista muista linnuista poiketen tunturipöllönaaras aloittaa hautomisen välittömästi ensimmäisen munan munimisen jälkeen. Haudonnan ajaksi naaraan vatsapuolella olevasta hautomalaikusta irtoavat höyhenet, koska paksu höyhenpeite estäisi lämmön johtumisen emosta muniin. Tämän laikun kohdalla on enemmän verisuonia kuin muualla vartalossa. Naaraan lentäessä hautomalaikkua ei näy, sillä sitä ympäröivät pitkät sulat peittävät sen; haudonnan ajaksi sulat kohotetaan syrjään. Naaras kääntelee munia säännöllisesti, jotta myös niiden kylmää maata vasten olevat puolet lämpiävät. Koiras tuo muutaman tunnin välein ruokaa naaraalle, joka ei juurikaan poistu munilta haudonnan aikana. Poikaset syntyvät valkoisina untuvikkoina, ja muuttuvat vähitellen ruskeiksi. Ne lähtevät pesästä 2–3 viikon ikäisinä ja oppivat lentotaidon vajaan kuukauden ikäisinä. Niiden lentokyky on kuitenkin täysin kehittynyt vasta noin puolentoista kuukauden ikäisenä, ja emot ruokkivat niitä 2,5 kuukauden ikäisiksi asti. Pesinnän aikana koiras puolustaa pesäänsä aggressiivisesti tunkeilijoita vastaan, eikä pelkää käydä ihmisenkään kimppuun.
Tunturipöllö tulee sukukypsäksi toisena ikävuotenaan. Vanhin tunnettu lajin edustaja eli vankeudessa 28-vuotiaaksi. Luonnossa niiden elinikä jää yleensä alle kymmeneen vuoteen.
