Kotilokurki (Aramus guarauna) on Amerikan mantereen trooppisissa ja subtrooppisissa osissa elävä kurkilintu. Se elää lähes yksinomaan alueilla, joilla tavataan sen pääravintoa, Pomacea-suvun kotiloa. Se on kotilokurkien heimon ainoa laji.
Ma
MaanpäällinenOvipaarinen tarkoittaa eläintä, joka lisääntyy munimalla. Useimmat selkärangattomat, kalat ja matelijat, kaikki linnut ja sammakkoeläimet sek...
Reviiri tai territorio on eläimen elinpiirin osa, jota eläin puolustaa saman lajin yksilöiltä. Pesintäreviirejä puolustetaan vain saman sukup...
Yk
Yksiavioiset eläimetYksiavioisuus eli monogamia on pariutumisen muoto, jossa yksilöllä on vain yksi puoliso kerrallaan.
Mi
MigraatioL
alkaaKotilokurjen pituus on 56–71 senttiä. Painoa on 0,9–1,3 kiloa. Siipiväli on 101–107 senttiä. Se on haikaramainen, pitkäjalkainen ja -kaulainen lintu. Nokka on pitkä, sivulta hieman litistynyt, vankka ja hieman alaspäin kaareva. Kaula on pitkä ja ohut, siivet pyöreähköt, pyrstö lyhyt ja jalat pitkät. Pitkissä varpaissa olevat kynnet ovat pitkät ja terävät. Hyvin kehittynyt takavarvas osuu kotilokurjen kävellessä maahan. Kotilokurjen tumman oliivinruskeassa höyhenpuvussa on vihreän tai pronssin väristä kimallusta. Päässä, kaulassa, vatsassa ja selässä on valkoista täplitystä, joka on erityisen tiheää eturuumiissa. Sukupuolet ovat samanväriset. Nuoret linnut muistuttavat aikuisia, mutta niiden täplät ovat ohuempia ja täpliä on vähemmän.
Kotilokurki elää vain Amerikan mantereella. Pohjoisessa sen levinneisyys kattaa Floridan osavaltion, Länsi-Intian saaret ja Etelä-Meksikon, josta levinneisyys ulottuu etelään aina Keski-Argentiinaan saakka. Etelä-Amerikassa laji puuttuu Andien itäpuoliselta kuivalta rannikkoalueelta ja mantereen eteläisimmistä osista. Harhailevia lintuja on kulkeutunut Kanadaan asti. Kotilokurki ei ole lajina uhanalainen, mutta on harvinaistunut tai hävinnyt joiltain alueilta metsästyksen, kosteikkojen kuivatuksen ja saalisetanoiden vähenemisen takia.
Kotilokurjen elinympäristöä ovat makeavetiset suot ja tulvamaat. Se elää se sekä avoimilla, että puustoisilla kosteikoilla. Amazoniassa sitä näkee etenkin juoluoissa ja muissa vähän virtaavissa vesistöissä. Kotilokurki liikkuu joskus myös metsissä ja riisipelloilla. Ainakin Länsi-Intiassa lajia tavataan myös karuissa pensaikoissa. Floridassa kotilokurkia esiintyy avointen makeanveden soiden luona olevien lampien ja järvien rantamilla, sekä suometsien läpi virtaavien jokien ja purojen varrella. Sen esiintyminen määräytyy lähes kaikkialla pääravinnon, eli omenakotiloiden levinneisyyden mukaan.
Kotilokurki elävät yksin tai löyhinä ryhminä. Se istuu mielellään puissa ja pensaissa, toisinaan useiden metrien korkeudessa. Floridassa elävät yksilöt ovat paikkalintuja ja lentävät vain harvoin kauemmas pohjoiseen. Etelä-Amerikassa ne voivat muuttaa jonkin verran sade- ja kuivakausien mukaan. Kotilokurjen kävely on melko hidasta, aaltoilevaa käyntiä. Se kävelee varovasti hyllyvän aluskasvillisuuden päällä pitkiä varpaitaan korkealle nostellen ja pyrstöään nykien. Se antaa tällöin vaikutelman ontuvasta linnusta. Laji on hyvä uimari ja muistuttaa tässä suhteessa sukulaisiaan rantakanoja. Kotilokurki lentää vain harvoin. Tällöinkin yleensä hyvin matalalla. Lentoon pyrkivä kotilokurki joutuu ottamaan vauhtia ja laskeutuessaan liitämään pitkän matkan jarrutellen, ennen kuin laskee jalkansa maahan. Kaula on lennon aikana yleensä suorana. Siiveniskut ovat hitaita. Yöksi kotilokurjet nousevat puihin. Ne kiipeävät varsin ketterästi juosten pitkin kaltevia haaroja ja oksia. Tarpeen vaatiessa se voi myös uida kelluen veden pinnalla nokikanan tai liejukanan tavoin. Kotilokurjen ääni pitkä ja valittava kolmitavuinen kkrrrraaow-huuto. Ääntä kuullaan öisin ja iltaisin, jolloin linnut ovat yleensä jo puussa.
Kotilokurjen pääravintoa ovat etanat ja makeanveden simpukat. Se syö etupäässä Pomacea-suvun kotiloita. Kotilokurki etsii ravintonsa kahlaten matalassa vedessä. Lintu paikantaa saaliinsa näkönsä avulla tai tonkimalla pohjamutaa ja kasvillisuutta. Se syö etanoiden lisäksi jonkin verran hyönteisiä, siemeniä, rapuja, matoja ja satunnaisesti myös sammakkoeläimiä ja matelijoita. Saaliin napattuaan kotilokurki kantaa nappaamansa etanan rantaan tai matalaan veteen, jossa se kiinnittää sen johonkin rakoon tai puunhaaraan odottaakseen sitten, että etana avaisi kuoren suun. Tällöin kotilokurki keihästää etanan työntämällä ylänokan sen kuorten väliin ja irrottaa nopealla pään heilautuksella kuoren puoliskot toisistaan. Se käyttää saaliin ulos kiskomisessa sekä nokkaansa, että jalkojaan. Nokan kärki on usein hieman vasempaan päin kääntynyt, mikä voi auttaa ruuan poistamisessa etanan kaarevasta kuoresta. Ennen saaliin nielaisua se odottaa vielä vähän aikaa. Linnun ruokailupaikoille kertyy paljon etanoiden ja muiden nilviäisten kuoria.
Kotilokurkikoiras pitää hallussaan useiden hehtaarien reviiriä, jota se puolustaa kovilla huudoillaan ja karkottamalla tunkeilijat pois. Pesä sijaitsee jopa kuuden metrin korkeudessa, yleisemmin vain veden yläpuolella puussa, pensaassa, köynnöstiheikössä, tiheässä ruohikossa tai mättäällä. Kotilokurjet rakentavat ison, mutta huteran pesän, jonka rakennusaineena käytetään ruokoja risuja ja muuta kasvisainesta. Munintakausi kestää Yhdysvalloissa helmikuun puolestavälistä huhtikuuhun. Poikueessa on 4–8 kalpeanvihreää ruskeatäpläistä munaa. Munat ovat keskimäärin 6 senttiä pitkiä ja 4,5 senttiä paksuja. Munat hautuvat noin 27 päivää. Molemmat vanhemmat osallistuvat haudontaan. Poikaset ovat kuoriutuessaan jo hyvin kehittyneitä. Ne ovat väriltään tummanruskeita. Poikaset pystyvät uimaan ja juoksemaan melkein heti kuoriutumisen jälkeen, joten ne jättävät pesän jo vuorokauden kuluessa, jääden lähistölle piileksimään. Pienet poikaset saavat vanhemmiltaan ruokaa menemälle emonsa jalkojen väliin kerjäämään. Molemmat emolinnut ruokkivat niitä, kunnes poikaset ovat täysikasvuisia noin 16 viikon ikäisinä. Ruokinnan aikana ne ehtivät saavuttaa myös lentokyvyn.
