Kaliforniankettu, Saarikettu
Saariharmaakettu eli kaliforniankettu eli saarikettu (Urocyon littoralis) on pienikokoinen koiraeläin. Se ei nimestään huolimatta kuulu kettujen Vulpes-sukuun, mutta on niille läheistä sukua. Laji elää luonnonvaraisena Yhdysvaltain Kaliforniassa kuudella Santa Barbaran saarten kaikkiaan kahdeksasta saaresta. Lajilla on kuusi alalajia: kullakin kuudella saarella omansa.
Koska saariharmaaketun esiintymisalue on maantieteellisesti syrjäinen, sen vastustuskyky tauteja ja loisia vastaan on jäänyt heikoksi. Tämä on johtanut sen joutumiseen erittäin uhanalaiseen asemaan, kun erityisesti koirien ja muiden kotieläinten mukana on mantereelta kulkeutunut taudinaiheuttajia.
Yö
YöllinenPä
PäiväeläimetPäiväeläin tarkoittaa eläintä, joka nukkuu yöllä ja valvoo päivällä. Yöeläimet ovat puolestaan aktiivisia öisin ja hämäräeläimet h...
Ka
Kaikkiruokaiset eläimetKaikkiruokaisuus tarkoittaa sitä, että jokin eläin syö niin kasvi- kuin eläinravintoakin. Kaikkiruokaisuutta harrastavaa eläintä kutsutaan o...
Ma
MaanpäällinenKu
Kursorinen eläinVa
Vanhat eläimetSa
Saarella endeemisetRe
ReviiriReviiri tai territorio on eläimen elinpiirin osa, jota eläin puolustaa saman lajin yksilöiltä. Pesintäreviirejä puolustetaan vain saman sukup...
Vi
ViviparousYk
Yksiavioiset eläimetYksiavioisuus eli monogamia on pariutumisen muoto, jossa yksilöllä on vain yksi puoliso kerrallaan.
Yk
Yksinäiset eläimetEi
Ei siirtolainenI
alkaaSaariharmaakettu on kooltaan vain kissan luokkaa. Tyypillisesti sen pituus (pää ja vartalo) on 48–50 cm, säkäkorkeus 12–15 cm, hännän pituus 11–29 cm ja paino 1,3–2,8 kg. Alalajeista suurin on Santa Catalinalla ja pienin Santa Cruzilla elävä.
Saariharmaaketun turkki on pään osalta harmaa, kyljistä punertava sekä vatsasta, kaulasta ja naaman alaosasta valkoinen. Lisäksi sillä on hännän selkäpuolella musta raita. Karvanlähtö tapahtuu kerran vuodessa, elo–marraskuussa. Ennen ensimmäistä karvanlähtöä poikasen turkki on tummempi kuin täysikasvuisella eläimellä.
Saariharmaakettu elää kaikissa saarensa biomeissa kuten lauhkean vyöhykkeen metsässä, sademetsässä, heinikkomaalla ja pensasarolla. Minkään saaren populaatio ei kuitenkaan ylitä tuhatta yksilöä. Saariharmaakettu syö hedelmiä, hyönteisiä, lintuja, munia, taskurapuja, liskoja ja pieniä nisäkkäitä kuten peurahiiriä. Saariharmaakettu liikkuu mieluummin yksinään kuin ryhmissä. Se on normaalisti päiväeläin, vaikka silloin tällöin liikkuukin aamu- ja iltahämärissä. Päiväajan aktiivisuus vaihtelee myös vuodenajan mukaan: Kesällä saariharmaakettu on liikkuvampi kuin talvella.
Saariharmaakettu ei pelkää ihmistä, koska se on historiallisesti ollut saarensa ravintoketjun huipulla eikä sillä ole luontaisia vihollisia. Se kesyyntyy melko helposti ja on tavallisesti oppivainen. Saariharmaaketut kommunikoivat keskenään ääni-, haju- ja näköviestein. Johtajayksilö käyttää äännähtelyitä, tuijotusta ja korvien suipistusta saadakseen muut alistumaan. Saariharmaakettu merkitsee reviirinsä virtsalla ja ulosteella.
Saariharmaakettu muodostaa kumppaninsa kanssa elinikäisen liiton. Pari viihtyy usein yhdessä tammikuun alusta helmikuun loppuun tai maaliskuun alkuun. Tiineys kestää 33–50 päivää. Saariharmaakettu synnyttää pesässään yhdestä viiteen, useimmiten kuitenkin kaksi tai kolme, poikasta kerralla. Poikaset syntyvät keväällä. Ne karkotetaan pesästä jo alkukesästä emon imetettyä niitä 7–9 viikkoa. Sukukypsyyden saariharmaakettu saavuttaa 10 kuukauden ikäisenä; naaras yleensä synnyttää ensimmäisen elinvuotensa aikana. Saariharmaaketun elinikä on luonnossa 4–6 ja vankeudessa jopa 8 vuotta.
Saariharmaakettukannan havaittiin alkaneen supistua 1990-luvulla. San Miguelin saarella väheneminen alkoi vuonna 1994, jolloin täyskasvuisia yksilöitä oli vielä 450, mutta vuonna 1999 enää 15. Vastaava ilmiö tapahtui Santa Cruzin saarella, missä oli vuonna 1994 aikuisyksilöitä 2 000, mutta vuonna 2000 vähemmän kuin 135, ja Santa Rosan saarella, missä vuonna 1994 havaittu 1 500 yksilön kanta oli vuoteen 2000 mennessä supistunut 14:ään. Kun saariharmaakettukannan vähenemistä alettiin tutkia radiolähettimin, syyksi paljastui maakotkan saalistus. Kotka on neljä kertaa saariharmaaketun kokoinen, ja kykenee näin helposti saalistamaan sen.
Maakotkaa ei tavattu Santa Barbaran saarilla ennen 1990-lukua; ensimmäinen maakotkan pesä havaittiin Santa Cruzin saarella vuonna 1999. Biologit uskovat maakotkan tulleen saarille villieläinkantojen levittyä ja toisaalta paikallisen valkopäämerikotkakannan alettua harveta 1950-luvulla tapahtuneen DDT:n käyttöönoton jälkeen – valkopäämerikotka, joka itse käyttää vain kalaa ravinnokseen, olisi estänyt merikotkan pesiytymisen saarille.
Muualta levinneet taudit tai loiset voivat tuhota saariharmaakettukannan. Koska laji elää eristyksissä, sillä ei ole luontaista immuniteettia mantereelta tulevia loisia tai tauteja vastaan; erityisen altis se on koirien kantamille. Penikkataudin puhkeaminen vuonna 1998 hävitti noin 90 prosenttia Santa Catalinan saaren yksilöistä – niiden rokottaminen tai hoito on luonnossa vaikeaa.
Ruokavarannon väheneminen ja muiden nisäkkäiden saarille tulon aiheuttama elintilan pieneneminen ovat osaltaan supistaneet saariharmaakettukantaa.
Saariharmaakettu on uhaksi San Clementen saaren amerikanisolepinkäiskannalle. Siellä saariharmaaketut ovat harventuneet, kun niitä on jouduttu ottamaan kiinni ja siirtämään muualle tai lopettamaan. San Clementen, San Nicolasin ja Santa Catalinan saarilla auto-onnettomuudet ovat olleet merkittävä kettujen kuolinsyy.
