Ilves (Lynx lynx) on keskikokoinen kissaeläin, joka on yksi laajimmalle levittäytyneistä kissoista. Sen asuinalue käsittää suuren osan Euraasiaa, ja sen kanta on vahvimmillaan Venäjällä, Fennoskandiassa, Baltiassa ja Karpaateilla. Lajin tunnusomaista elinympäristöä ovat pohjoiset havumetsät, mutta Keski-Aasiassa lajia tavataan jopa pensaistoissa ja ruohoaroilla.
Ilveksen tunnusomaisia piirteitä ovat tupsukorvat, paksu ja yleensä kirjava turkki sekä isot tassut. Ilves syö monenkokoisia eläimiä hiiristä sorkkaeläimiin. Se on keskittynyt sorkkaeläimiin, mutta levinneisyysalueen pohjoisosissa jäniseläinten osuus kasvaa. Ilves on yksineläjä ja liikkuu pääosin hämärän aikaan ja öisin. Koiraat ja naaraat ovat yhdessä vain kevättalvella lyhyen kiima-ajan. Naaras synnyttää tavallisesti yhden tai kaksi poikasta.
Ilveksen levinneisyysalue oli aiemmin laajempi, mutta se hävitettiin monin paikoin Länsi- ja Keski-Euroopasta, minne se on 1900-luvun puolivälin jälkeen palautusistutettu. Ilves on suojeltu monissa maissa, mutta esimerkiksi Suomessa sitä saa poikkeusluvalla metsästää. Ilveksestä ei ole kuin aivan poikkeustilanteissa vaaraa ihmisille, mutta esimerkiksi Norjassa se kaataa huomattavia määriä lampaita.
Ilves on harvinainen eurooppalaisessa tarinaperinteessä, mutta sen mukaan on nimetty muun muassa tähdistö. Suomessa se on kuva-aiheena monissa vaakunoissa, ja se on myös Kanta-Hämeen maakuntaeläin.
Ilves on suurin ilveslajeista ja Euroopan kolmanneksi suurin luonnonvarainen petoeläin karhun ja suden jälkeen. Ilveksen ruumiin pituus on noin 70–140 senttimetriä ja hännän pituus 15–25 senttimetriä. Ilves painaa tavallisesti 10–25 kilogrammaa. Suomessa aikuiset urokset painavat keskimäärin noin 18 kilogrammaa ja naaraat 14 kilogrammaa.
Uros on naarasta kookkaampi, mutta urosta ja naarasta on melko vaikea erottaa toisistaan vain koon perusteella, sillä pienikokoisia aikuisiakin uroksia esiintyy. Ainoa varma tapa erottaa sukupuolet on tarkkailla ulkoisia sukuelimiä lähietäisyydeltä. Yksilöllisen vaihtelun lisäksi kokoon vaikuttaa myös saalislajisto. Suomessakin on havaittu, että kaurisalueilla ilveksillä on enemmän varastorasvaa kuin maan muissa osissa elävillä ilveksillä.
Aikuisen ilveksen ruumis on pitkulainen ja pennun vartalo lyhyempi ja kuutiomaisempi. Koiras kasvaa painoa aina nelivuotiaaksi asti, mutta naaraat ovat saavuttaneet täyden painonsa jo noin vuoden ikäisenä. Nelivuotias koiras painaa noin 5,5 kiloa enemmän kuin samanikäinen naaras.
Ilveksen jalat ovat suhteellisen pitkät, ja takaraajat ovat eturaajoja pidemmät, minkä seurauksena ilves näyttää olevan hieman etukenossa. Pitkät takajalat auttavat tekemään metsästäessä nopeita liikkeitä. Tassut ovat poikkeuksellisen suuret suhteessa ruumiinkokoon. Leveiden tassujen ansiosta ilves pystyy kävelemään lumella. Etujaloissa on viisi ja takajaloissa neljä varvasta. Kynnet ovat terävät ja voimakkaat, ja ilves pystyy vetämään kynnet sisään.
Ilveksen turkki on punertavan, ruskean tai harmaan kirjava. Mahan alta, kainaloista, kaulasta ja korvien sisäpinnoista turkki on valkoinen. Selkärankaa pitkin kulkee tyypillisesti muuta turkkia tummempi juova. Kuvioinnissa on yksilöiden välillä suurta vaihtelua. Kuviot voivat olla erikokoisia pilkkuja, täplien rykelmiä tai juovia. Monilla lajeilla turkin väritys on eri yksilöillä varsin samanlaista, mutta ilveksillä kuvioinnissa on suurta vaihtelua. Jotkin yksilöt ovat lähes yksivärisiä, toisilla on runsaasti kuvioita. Turkin kuviointi on perinnöllistä, mutta siihen vaikuttavaa mekanismia ei tunneta vielä tarkasti, ja samassa pentueessa voi olla pilkukkaita, täplikkäitä ja lähes kuviottomia pentuja.
Kuviointi auttaa ilvestä sulautumaan ympäröivään maastoon. Näin se pystyy piiloutumaan sekä saalistajalta että saaliiltan. Ilveksen turkki on maaston kanssa samansävyinen, ja samalla sen kuviointi auttaa häivyttämään eläimen ääriviivoja.
Alinna on lyhyt ja tiivis alusvilla, joka on väriltään vaaleaa, harmahtavaa tai oranssiin vivahtavaa. Päällimmäisenä on pidempi päällyskarva. Päällyskarvat ovat paikoin yksivärisiä ja paikoin kolmivärisiä: juuri ja kärki ovat punertavanruskeita, ja niiden välissä on musta osio. Alusvillaa ja päällyskarvaa ilveksellä on talvella enemmän kuin kesällä. Talvella päällyskarva on jopa kymmenen senttimetrin pituista. Kesäkarva on talvikarvaa lyhyempää, karkeampaa ja punertavampaa. Talvikarva vaihtuu kesäkarvaksi ja alusvilla irtoaa pois yleensä huhti–toukokuussa.
Ilveksen korvien kärjissä on 4–7 senttimetriä pitkät mustat tupsut. Ilves käyttää niitä viestimiseen ja ehkä saalistaessaan myös aistimaan muutoksia tuulen suunnassa. Korvien takana on hopeanharmaat läikät. Päätä kiertää partaa muistuttava kaularöyhelö, joka on uroksilla suurempi kuin naarailla. Hännänpää on musta.
Ilveksen levinneisyysalue käsittää ison osan Euraasiaa, ja se on yksi laajimmalle levittäytyneistä kissaeläimistä. Sen levinneisyysalue ulottuu keskisen ja kaakkoisen Euroopan vuoristometsistä sekä Pohjois- ja Itä-Euroopasta läpi Venäjän taigavyöhykkeen. Aasian puolella sitä tavataan myös Etu- ja Keski-Aasiassa sekä Tiibetin ylängöllä.
Ilvestä esiintyy Fennoskandiassa, Baltiassa sekä Venäjällä Tyynellemerelle asti. Aivan Venäjän pohjoisosissa sitä ei esiinny. Aasiassa ilvestä esiintyy myös Mongoliassa, Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Tiibetissä, Himalajan pohjoisrinteillä, Keski-Aasiassa sekä Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa Turkista Afganistaniin. Euroopassa on lisäksi eristäytyneitä populaatioita Ranskasta Balkanille ja Karpaateille.
Historiallisena aikana ilvestä on tavattu lähes koko Euroopassa lukuun ottamatta Pyreneiden niemimaata, useimpia saaria, avoimia ranta-alueita ja Pohjois-Euroopan koillisosaa. Pyreneiden niemimaalla asuu iberianilves, jonka kanssa ilveksen elinympäristö on todennäköisesti ollut päällekkäinen Pyreneillä. Ihmistoiminnan takia ilves alkoi kadota Euroopasta, ensin etelästä ja myöhemmin myös pohjoisesta. Keski ja Etelä-Euroopassa laji säilyi vain Karpaateilla ja Dinaaristen Alppien eteläosassa. Ilveskanta oli pienimmillään noin vuonna 1950, ja vielä 2000-luvullakin Keski- ja Länsi-Euroopan populaatiot ovat pieniä ja toisistaan erillisiä. Yhtenäinen levinneisyysalue ulottuu Pohjois-Euroopasta Venäjälle.
Ilves viihtyy merenpinnan tasosta aina 5 500 metrin korkeuteen asti. Se viihtyy parhaiten metsäisissä elinympäristöissä, mutta sitä tavataan myös puurajan pohjoispuolella. Boreaalisen havumetsävyöhykkeen lisäksi ilvestä tavataan myös välimerellisen kasvillisuuden metsissä ja Keski-Aasian pensaikkoisilla alueilla ja ruohoaroilla. Levinneisyysalueen pohjoisosissa ilvestä tavataan myös tundralla.
Ilves ei ole erityisen äänekäs eläin, ja se ääntelee lähinnä lajitovereilleen, ei juuri koskaan ihmiselle. Ilvekseltä on tunnistettu yhdeksän niin sanottua perusääntelyä, joita kissaeläimillä on kaiken kaikkiaan noin 12. Ilveksen ääniä ovat muun muassa naukaisu ”miau”, sylkäisy, sähinä, murina ja kehräys. Naukuminen on yleistä: emo ja pennut naukuvat toisilleen, ja kiima-aikana ilvekset suorastaan mouruavat. Sylkäisy ja sähinä sekä murina suu kiinni tai hampaat paljastettuina liittyvät uhkailuun tai puolustautumiseen. Pulppuileva kurkkuääni on ystävällistä ääntelyä, jolla etenkin emo ja pennut viestivät toisilleen. Ystävällistä ääntelyä on myös matalataajuuksinen ”wah-wah”-ääntely.
Ilveksen reviirin ala vaihtelee sadasta tuhanteen neliökilometriin. Uroksen reviiri on suurempi, ja sen elinalueella voi elää useita naaraita. Elinpiirien koot vaihtelevat selvästi seudun mukaan, mutta aikuinen yksilö elää vuosia suurin piirtein samansuuruisessa piirissä, jossa sen reuna-alueiden rajat muuttuvat hieman saaliseläinten tiheyden ja naapurireviirien muuttumisen mukaan. Naaraat käyttävät elinpiiriänsä vuodenaikojen mukaan, sillä keväällä pienten pentujen takia naaraat liikkuvat puolet pienemmällä alueella kuin syksyllä ja keväällä. Kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen elinpiiri voi olla käytännössä vain kymmenen neliökilometriä.
Ilveksen elinpiirin koon määrää ravinnon saatavuus. Naaraan elinpiirillä täytyy olla sopiva ja rauhallinen pesäpaikka synnyttämistä varten, mutta sen pitää myös tyydyttää pentujen ravinnontarve. Uroksen elinpiiri puolestaan on suurempi kuin sen ravinnontarve edellyttäisi, sillä sen elinalueen pitää olla osittain päällekäinen vähintään yhden naaraan kanssa.
Ilves elää yksin, ja naaraat ja urokset ovat yhdessä vain lyhyen kiima-ajan. Emo ja pennut ovat yhdessä vajaan vuoden ajan. Aikuisten urosten elinpiirit eivät ole keskenään päällekkäisiä, mutta sukulaisnaaraiden alueet voivat mennä osittain päällekkäin. Elinpiirinsä valtauros merkitsee aktiivisesti reviiriänsä hajumerkein. Sen alueella voi kuitenkin olla vielä emonsa kanssa kulkeva urospentu, joka kuitenkin joutuu lähtemään alueelta ennen sukukypsyyttä.
Nuori ilves jättää synnyinalueensa tyypillisesti sukukypsyyden saavutettuaan 11 kuukauden ikäisenä ja etsii itselleen oman elinpiirin, usein huhtikuussa. Urospentu saattaa vaeltaa usean sadan kilometrin päähän, naaraat jäävät lähemmäksi synnyinseutuaan. Vaelluksen suuntaan ja pituuteen vaikuttavat sopivien elinympäristöjen yleisyys, ja esimerkiksi avoin maasto aiheuttaa leviämisesteen.
Ilves on sopeutunut elämään myös talousmetsissä ja jopa ihmisasutuksen läheisyydessä, vaikka se vältteleekin tiheää ihmisasutusta ja vilkkaita teitä.
Ilves liikkuu useimmiten hämärän aikaan ja öisin. Päivisin se lepäilee vaihtelevassa päivälepopaikassaan metsän suojaisessa paikassa, usein maaston korkeimmassa kohdassa. Kiima-aikana ilves on aktiivinen myös päiväsaikaan.
Ilves on yleispeto, eikä se siten ole keskittynyt vain yhden tai kahden lajin saalistamiseen. Ilves syö monenkokoista saalista hiirestä sorkkaeläimiin, ja saalisvalikoima vaihtelee alueittain lajiston ja eläinten runsauden mukaan. Kesällä ilveksen ruokavalio on monipuolisempi kuin talvella, ja etenkin lintujen osuus kasvaa ja pienten hirvieläinten osuus pienenee.
Ilves on keskittynyt Euroopassa sorkkaeläimiin. Puolassa esimerkiksi metsäkauris ja saksanhirvi kattavat 84 prosenttia saaliseläimistä, Keski-Norjassa metsäkauriiden, porojen ja lampaiden osuus on 81 prosenttia ja Sveitsin Alpeilla metsäkauriin ja gemssin osuus 86 prosenttia. Monet ilvestutkimukset on tehty Euroopassa, ja niiden perusteella ilvesten on ajateltu olevan erikoistunut sorkkaeläimiin. Aasiassa tilanne on kuitenkin osittain toinen, sillä esimerkiksi Turkissa rusakon osuus oli paikoin jopa 90 prosenttia ravinnosta, vaikka sorkkaeläimiä olisikin ollut tarjolla. Samanlaisia tutkimustuloksia on tullut myös Jakutiasta, Mongoliasta ja Kiinan pohjoisosista. Aasiassa ilveksen saaliseläimiä ovat jäniseläinten lisäksi itäkaukasianvuohi, myskihirvi, saksanhirvi, siperianvuohi ja argaali.
Suomessa ilvesten on todettu syöneen yli 30:a eläinlajia. Tärkeimmät niistä ovat jäniseläimet, pienet hirvieläimet ja metsäkanalinnut. Itäisessä Suomessa metsäjänis ja rusakko ovat tärkeimmät ravintoeläimet, mutta läntisessä Suomessa ruokavalioon kuuluu myös valkohäntäpeuroja ja pohjoisessa poroja. Keski-Euroopassa jäniseläinten osuus on huomattavasti pienempi, Alpeilla alle 10 prosenttia saaliista ja Puolassa syksyllä ja talvella 6–11 prosenttia. Pienriistan merkitys nuorille ilveksille saattaa olla kuitenkin suurempi kuin aikuisille, ja ensimmäistä vuotta ilman emon turvaa olevat yksilöt saattavat selvitä nimenomaan pienriistan turvin.
Ilves voi saalistaa myös pienpetoja, kuten kettua, supikoiraa ja näätää. Pienpetojen saalistamisesta on sekin hyöty, että siten ilves vähentää kilpailua ravinnosta. Ilveskannan kasvu aiheuttaakin metsäkanalintujen runsastumisen, koska ilves syö vähemmän kanalintuja kuin kettu. Pienpeto voi toisaalta kontaktitilanteessa tartuttaa ilvekseen kapin. Ilves syö myös muun muassa oravia, myyriä ja jopa majavia.
Talvella ilves saa saalista 1–5 vuorokauden välein. Se yrittää useammin, mutta ei aina onnistu. Ilves saalistaa yleensä iltahämärästä aamuhämärään. Se kiertelee ja pysähtyy välillä paikalleen tarkkailemaan. Se saattaa väijyä lähellä saaliseläinten polkua tai pesäluolan vieressä tuntikausia odotellen saaliin saapumista.
Saalistaessaan ilves hiipii matalana huomaamattomasti saaliinsa lähelle ja yllättää saaliseläimen hyppäämällä muutamalla loikalla sen kimppuun. Jos saalis ei heti tässä vaiheessa jää ilveksen kynsiin, voi seurata lyhyt ja raju takaa-ajo. Peräti kaksi kolmasta kaadosta tapahtuu takaa-ajossa, mutta ilves luopuu yrityksestä, jos ei se onnistu kaatamaan saalistaan 20–30 metrin jälkeen. Ilves pystyy loikkaamaan jopa kolmen metrin korkeuteen ja pyydystämään linnun lennosta. Loikan pituus voi olla jopa 6–8 metriä. Pienet saaliseläimet ilves tappaa puremalla niitä niskaan tai selkään. Sorkkaeläimet se tukahduttaa puremalla kurkkuun.
Ilves aloittaa saaliin syömisen lihaisasta takapäästä ja jättää sisälmykset, turkin ja suurimmat luut syömättä. Lopputuloksena haaska on vielä yhtenäinen: pää ja raajat ovat kiinni vartalossa. Jos ilves ei käytä koko saalista ravinnokseen, se peittää sen maalla ja lehdillä piilottaakseen sen muilta saalistajilta. Ilves palaa saaliilleen, kunnes se on käyttänyt siitä syötävät osat.
Ilveksen kantoaika on 68–74 vuorokautta, minkä jälkeen naaras synnyttää 1–3 pentua. Tavallisesti poikasia on yksi tai kaksi ja hyvin harvoin jopa neljä. Suomessa synnytys tapahtuu yleensä touko-kesäkuun vaihteessa. Etelämpänä poikaset syntyvät hieman aikaisemmin, ja syntymisaikaan vaikuttavat myös kevään alkamisen ajankohta.
Pennut painavat syntyessään reilu 200 grammaa. Ne ovat sokeita ja täysin riippuvaisia emostaan. Synnytyspesänsä ulkopuolelle ne uskaltautuvat vasta useamman viikon ikäisinä. Silmät aukeavat noin kolmeviikkoisina, jolloin poikasten paino on noin puoli kiloa. Ilveksen pesä on melko vaatimaton, kuten puunrungon suojaama maapohjainen kolo tai kivilouhikon onkalo. Pesän tärkein ominaisuus on sen turvallisuus, mutta emo ei varsinaisesti valmistele pesää ennen synnytystä. Pesässä ei esimerkiksi ole pehmusteita tai eristeitä, minkä takia kylmä saa voi aiheuttaa pentujen kuolemisen hypotermiaan.
Synnytyspesää käytetään noin kolmisen viikkoa. Tämän jälkeen emo saattaa joutua vaihtamaan pesäpaikkaa useamman kerran. Muutaman kuukauden ikäiset pennut kulkevat jo itse emon vierellä. Varsinaista pesää ei tässä vaiheessa enää ole. Ilvesemo jättää poikansensa suojaiseen paikkaan sillä aikaa, kun itse on saalistamassa.
Emo imettää noin viiden kuukauden ajan, mutta pennut alkavat syödä muutaman kuukauden ikäisenä myös muuta ruokaa. Lokakuussa pennut alkavat harjoitella metsästystaitoja myös keskenään, ja loppusyksystä emot tuovat jo pieniä pyydyselämiä harjoittelukohteiksi.
Puolen vuoden ikäiset pennut ovat jo kymmenkiloisia ja melkein emonsa korkuisia, mutta ne ovat silti edelleen täysin riippuvaisia emostaan ja todennäköisesti menehtyisivät, jos ne menettäisivät emonsa.
Euroopassa ilvekseen kohdistuu painetta muun muassa metsästäjiltä ja karjankasvattajilta, joilla on paikoin konflikteja ilveksien kanssa. Lisäksi ilveksen kantaan vaikuttavat vaino, elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen sekä onnettomuuskuolleisuus. Ilveksen elinympäristöjen heikkenemisen taustalla on erityisesti uuden infrastruktuurin rakentaminen. Jossain osapopulaatioissa uhkia aiheuttaa myös perinnöllisen muuntelun vähyys.
Aasian puolella karjankasvatus, rakentaminen, kaivostoiminta, metsäteollisuus ja salametsästys ovat ongelmia. Ilvestä kaadetaan erityisesti kostona karjakuolemista ja turkkikaupan takia. Venäjällä laji on tärkeä turkislaji.
Ilves on Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton mukaan elinvoimainen. Ilveskannan koosta erityisesti Aasian maista ei ole saatavilla täysin luotettavaa tietoa, joten lajin populaation maailmanlaajuisesta koosta ei ole kuin arvioita. Vuonna 2003 Venäjällä arvioitiin olevan 22 500 ilvestä ja Mongoliassa 10 000 ilvestä. Kiinassa vuonna 2009 oli noin 27 000 ilvestä.
Euroopassa oli vuosien 2012–2016 arvion mukaan 8 000 – 9 000. Lukuihin ei lasketa Venäjän eikä Valko-Venäjän kantaa. Euroopan ilvekset jaetaan yhteentoista osapopulaatioon. Euroopan komission verkkosivujen mukaan populaatioiden koot ovat seuraavat:
Euroopassa ilveksen kanta on suhteellisen vakaa, mutta kannan tilanne vaihtelee silti huomattavasti Euroopan eri osissa. Skandinavian, Karjalan, Baltian ja Karpaattien osapopulaatiot ovat elinvoimaisia ja luonnonvaraisia. Muut populaatiot ovat varsin pieniä, ja Balkanin luonnonvarainen kanta on suuressa vaarassa. Monet osapopulaatioista on 1900- ja 2000-luvulla palautusistutettuja ja edelleen varsin pieniä. Juravuoriston yksilöt ovat vuosina 1974–1975 Sveitsiin istutettujen ilvesten jälkeläisiä. Vogeeseille ilveksiä istutettiin puolestaan 1980-luvulla. Sieltä ne levisivät Saksan puolelle Pfälzerwaldiin, mutta osapopulaatio on sittemmin lähes tuhoutunut. Alpeille ilveksiä tuotiin uudestaan 1970-luvulla ja Harzvuoristoon 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Luonnonvarakeskus arvio syksyllä 2021 Suomen ilveskannaksi 2 155 – 2 280 yli vuoden ikäistä yksilöä. Suomalaiset ilvekset kuuluvat Karjalan osapopulaatioon, joka käytännössä jatkuu Suomesta Karjalan kautta Venäjälle ja aina Uralvuoristolle asti.
Suomen kanta on pienentynyt vuoden 2014 tasosta, jolloin se oli suurimmillaan, noin 2 800 yksilöä. Siihen asti kanta kasvoi ja oli noussut yhdeksi Euroopan maiden vahvimmista. Runsastumisen taustalla ovat olleet vuonna 1962 tapahtunut osittainen rauhoitus ja vuonna 1968 koko Suomessa ilveksen metsästyksen muuttuminen erikoisluvanvaraiseksi, ilvesten vaeltaminen Venäjältä ja Ruotsista, metsästyksen väheneminen ja jossain määrin myös ravintoeläinten, kuten valkohäntäpeuran ja metsäkauriin, runsastuminen. Lisäksi 1980-luvulla Hämeen Pirkanmaalle siirtoistutettiin muutamia ilveksiä Itä-Suomesta.
Venäjällä ilveksen kannan uskotaan olevan joillain alueilla vakaa, mutta joillain myös vähenemään päin. Kiinassa laji on listattu vaarantuneeksi, mutta esimerkiksi Sisä-Mongolian kannan uskotaan olevan vahvistumassa. Armeniassa ilveksen ajatellaan olevan yleinen ja Azerbaidžanin kannan vakaan. Iranin kannan on ehdotettu olevan vaarantunut, ja Kirgisiassa laji on luetteloitu silmälläpidettäväksi. Tadžikistanissa ilves on harvinainen ja Uzbekistanissa vaarantunut. Nepalin kanta on heikkenemässä, ja laji vaarantunut. Pakistanissakin yksilömäärä on vähenemässä.
Ilves on huippupeto, mutta sen vaikutusta saaliseläinkantoihin ei täysin tunneta. Esimerkiksi myyriä ja hiiriä se syö niin vähän, että niiden kannan kokoon ilveksellä tuskin on vaikutusta. Ilvekset voivat kuitenkin paikallisesti vaikuttaa selvästi esimerkiksi kettu- ja metsäkauriskantaan. Ruotsissa on laskettu ilveksen aiheuttavan noin 14 prosenttia aikuisten kettujen kuolleisuutta, minkä seurauksena ilveskannan kasvu on vähentänyt kettujen määrää. Tämä puolestaan on vaikuttanut positiivisesti jänis- ja metsäkanalintukantoihin. Vaikutus voi ulottua myös metsäkauriisiin, sillä ketut syövät joinain vuosina jopa 90 prosenttia kaikista vastasyntyneistä vasoista.
Huippupedot vaikuttavat lajistoon myös pelkällä läsnäolollaan, esimerkiksi metsäkauriit käyttävät ruokailujen yhteydessä enemmän aikaa ympäristön tarkkailuun, kun ilveksiä on liikkeellä. Kettujen puolestaan epäillään välttävän alueita, joissa on runsas ilveskanta.
