Lehmähaikara (Bubulcus ibis) on haikaroiden heimoon kuuluva lintu, jonka levinneisyysalue ulottuu kaikille mantereille Etelämannerta lukuun ottamatta. Suomessa on tavattu seitsemän luonnonvaraiseksi tulkittua yksilöä. Lajin nimi tulee siitä, että se kuljeskelee lehmien jalkojen lomassa ja kyyhöttää niiden selässä ratsastaen.
Lehmähaikara on väriltään suurimmaksi osaksi valkoinen, mutta sillä on keltainen töyhtö ja pitkät keltaiset koristehöyhenet selässä ja rinnassa. Se on selvästi pienempi kuin jalohaikara ja silkkihaikara. Jalat ovat pesimäaikana oranssit, muulloin harmaat. Nokka on keltainen ja lyhyempi kuin monilla muilla haikaroilla. Lehmähaikara on 46–56 senttiä pitkä, sen siipiväli on 88–96 senttiä ja se painaa 340–390 grammaa.
Lehmähaikara on kotoisin Afrikasta, mutta se on levinnyt Etelä-Eurooppaan, Kaakkois-Aasiaan, Australiaan sekä Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Se on levittäytynyt voimakkaasti kaikkialla viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ja kolonisoinut jo eteläisen Pohjois-Amerikankin.
Ensimmäisen kerran luonnonvarainen lehmähaikara tavattiin Suomessa Eckerössä 15. toukokuuta 2002 ja toisen kerran Ylivieskassa 6. lokakuuta 2006. Lieksassa 31. heinäkuuta 1994 havaittu yksilö määritettiin coromandus-alalajin edustajaksi ja tulkittiin siten tarhakarkulaiseksi. Elokuuhun 2021 mennessä lehmähaikara oli tavattu Suomessa yhteensä seitsemän kertaa.
Lehmähaikaran elinympäristöä ovat niityt, arot, suot, kosteat laitumet ja asutut seudut. Se ei ole yhtä sidoksissa kosteikkoihin kuin muut haikarat.
Lehmähaikaroiden pääasiallista ravintoa ovat hyönteiset, mutta myös äyriäiset, nilviäiset, sammakkoeläimet, kalat, matelijat, linnut ja jyrsijät.
Emo munii 2–5 munaa, joita haudotaan 22–26 vrk. Yleensä lehmähaikarat kasvattavat yhden pesueen vuodessa, mutta silloin tällöin jopa kolme pesuetta.
